PUUTARHASSA TAPAHTUU --- varjolilja

Anopillani oli tapana kirjoittaa ylös kasvien nimet ja sen, mitä tiesi niiden historiasta, esim. jos hän oli saanut alun tai siemeniä tutultaan tai jotakin muuta huomionarvoista. Näen silmissäni täyteen ahdetut paperilappuset, joihin oli lisätty tietoja ja huomautuksia vuosien varrella. Mahtoivatko muistiinpanot lentää hellan luukusta sisään silloin, kun taloa hänen kuolemansa jälkeen tyhjennettiin?
Viime aikoina olen vaan alkanut kaivata hänen merkintöjään, ja erityisesti mieltäni on jostain syystä askarruttanut varjolilja. Kasvoiko se talon pihalla jo silloin, kun appivanhempani ostivat paikan 1970 - luvun alussa? Talo on rakennettu 1850-luvulla, ja tiedän, että siellä on ollut valmiina paljon vanhaa kasvillisuutta. Vai saiko anoppi sen joltakulta? Olen kaivellut muistini laareja, mutta vielä sieltä ei ole putkahtanut minkäännäköistä tietoa esille. Mahdollista se olisi, koska anopin lempiaiheita oli kertoilla tarinoita pihansa kasveista.

En löytänyt varjoliljoistani tämän tarkempia kuvia😞 , tulevana kesänä pitää ehdottomasti napata parempia kuvia! Alemmassa kuvassa varjolilja luuraa taustalla, terassin edessä, ritarinkannuksen ja vaaleanpunaisen pionin välissä. Laji on ilmeisesti se Suomen tavallisin Lilium martagon var. typicum. Olen hirmu huono latinankielisissä nimissiä, mutta tähän päätelmään tulin kirjallisuuden perusteella.
Anoppini varjolilja kasvoi niin kuumassa paikassa kuin olla ja voi. Sisäpihalla, perennapenkissä, johon aurinko porotti aamusta iltaan.Varsinaisesti varjolilja on varjoisamman, ei kuitenkaan varjon, paikan kasvi. Monilla se menestyy hyvin puistomaisissa olosuhteissa, omenapuiden alla tai kosteissa, mutta valoisissa lehdoissa. Maan suhteenkaan se ei siis ole kovin nuuka. Minulla se kasvaa muiden perinneperennojen joukossa penkissä, johon täysaurinko alkaa paistaa puolilta päivin ja jatkaa siihen asti, kunnen painuu taivaanrannan taakse. Maa-aines on arvioni mukaan savista hiesua, jota on paranneltu ajamalla siihen hiekkaa ja soraa, palanutta hevonkakkaa ja kompostia. 
Taas kerran voidaan todeta, että nämä perinteiset koristekasvit, joita Suomessa on kasvanut satoja vuosia, pitävät kutinsa verrattuina uusiin, jonkun mielestä totta kait komeampiin, tulokkaisiin. Jos pysytään liljoissa, jalommat värililjalajikkeet tarvitsevat paljon enemmän hoitoa, lannoitusta ja kastelua. Ja jos minulta kysytään, ne eivät edes sovi teennäisen, tököttävän kasvutapansa vuoksi, kuin olisivat silkkikukkia, suomalaiseen maalaismaisemaan.