KOIRIEN ELÄMÄSSÄ TAPAHTUU --- Alhovaaran Kettutyttö eli Foxy ja Swiipus Fiinu hippasilla, Alhovaaran Väinö Iisakki kissajahdissa

Nuoret neidit eivät olleet nähneet toisiaan oikeastaan kertaakaan kunnolla, ja hiukan jännäsimme Foxyn omistajan kanssa, miten tutustuminen onnistuisi. Foxy on varhaisteini, ja Fiinu on täysteini, oikein täyskapinallinen ja uhmakas, siis mamin kanssa. Mutta tyttöjen kesken ei ollut mitään ongelmaa!

Alla olevassa videossa vielä arkaillaan, mutta seurustellaan kuitenkin ystävällisissä merkeissä.






Hetken kuluttua uskalletaan ottaa kunnon painiotteet käyttöön.

Voimat jo ehtyvät tässä rytinässä! Mutta hauskaa oli. Tavataan pian uudestaan.

Oli Väinölläkin jotain hauskaa, nimittäin kissan jahtaaminen. Kisu pääsi Väinön harmiksi livahtamaan rakennuksen alle, ja poika meinasi urheasti seurata perässä, vaan ei mahtunut, ja vastarinta oli myös tuimaa. Vasta kotona huomattiin, että kissa oli jättänyt nimikirjoituksensa Väinön nokkaan: siitä riippui kokonainen kynsi😟.

PUUTARHASSA TAPAHTUU --- mikä kurjenpolvi?

Alla olevassa kuvassa on yksi nimetön kurjenpolvi, jonka taimen olen saanut, yllätys yllätys, anopiltani.

Kurjenpolvilla on seuraavanlaisia yhteisiä piirteitä. Lehdet ovat useimmiten sormiliuskaisia, lehtiasento on vastakkainen. Kukat ovat viisiliuskaiset ja yleensä säteittäiset. Ne sijaitsevat parittain lehtihangoissa ja muodostavat harvoja viuhkomaisia kukintoja.
Heimoon kuuluu noin 700 lajia. Suomen luonnosta on löydetty joko levinneenä tai luonnonvaraisena 16 lajia.

Meinasin kirjoittaa otsikoksi rehvakkaasti METSÄKURJENPOLVI. Tämän nimen olin merkinnyt jopa kuvaan, mutta rupesin sentään hiukan tarkemmin miettimään parin vuoden takaista päätelmääni.
Mitä ihmettä olin mahtanut ajatella😓?! Metsäkurjenpolvi, Geranium sylvaticum, monin paikoin juhannuskukaksi kutsuttu, on polvenkorkuinen, komea luonnonvarainen kasvi. Ne yksilöt, jotka minä olen nähnyt, ovat olleet väreiltään vaalean aniliininpunaisia, eivät siniliiloja, kuten yllä olevassa kuvassa. Pohjois-Suomessa kasvit ovat vaaleampia kuin etelässä eli värimuunnoksia on runsaasti. Täällä kukinta on aikaistunut, mutta pohjoisessa se on edelleen keskikesän kukkija. Se kasvaa lehdoissa, tuoreissa kangasmetsissä, purojen varsilla, niityillä ja tienpientareilla. Uskon, että lähes jokainen lukija tietää, mitä kasvia tarkoitan.

Tunnistustyöni oli mennyt siis pieleen. Seuraava veikkaukseni on IDÄNKURJENPOLVI. Geranium himalayense on reheväkasvuinen, 30 - 40 cm korkea kasvi, joka hyvällä kasvupaikalla leviää jopa 40 cm leveäksi kasvustoksi. Kukkien 3 - 4 cm leveät teriöt ovat sinivioletit.
Nämä tuntomerkit sopivat. Mitä mieltä lukija mahtaa olla?
Löysin sekä kerrannaiskukkaisia että yksinkertaisia lajikkeita. Esim. www.sarkanperennataimisto.fi - sivuilla on myynnissä hyvin kasvini kaltaisia yksilöitä.

Ei ihme, että kurjenpolvia on perinteisesti siirretty luonnosta kivikkoryhmiin ja perennapenkkeihin. Ne ovat kauniita, kestäviä ja helppohoitoisia. Kasvupaikan on oltava aurinkoinen tai puolivarjoinen. Lannoitteeksi riittää muutama kourallinen lehtikompostia tai karjanlantaa. Erityisesti niitä suositellaan  ruusujen kavereiksi, ja meilläkin idänkurjenpolven (?) lisäksi kasvaa g. sanguineum, VERIKURJENPOLVI; g. endresii, ESPANJANKURJENPOLVI; g. x cantabrigiense Biokovo, PEITTOKURJENPOLVI ja g. sanguineum var. striatum, NEIDONKURJENPOLVI (olen merkinnyt nimet niin kuin ne ovat nimikylteissä olleet) . Matalakasvuisempina ne sopivat hyvin ruusupensaiden väleihin, ja kasvirunsautta suosivassa cottage garden - tyylissä ne saavat levitä, etsiä uusia kasvupaikkoja ja rehottaa. Sekoittuessaan eri värit ja lajikkeet muodostavat mielenkiintoisia yhdistelmiä.

KOIRIEN ELÄMÄSSÄ TAPAHTUU --- koirien lakisääteiset tauot

TYÖKOIRAT TYÖMAALLA!



Taukoliikuntaa: tällä menolla aukeaa jumittuneet niskat, ja hiirikäsi on historiaa.

Välillä pitää tietenkin ruokailla. Kuinka ollakaan, eväät narskutetaan jopa sulassa sovussa.

KOIRIEN ELÄMÄSSÄ TAPAHTUU --- esimerkillistä tapakasvatusta, Swiipus Fiinu kertoo

Tästä vaan kaikki koiranomistajat ottamaan mallia! Tämä se on lystiä! Näin me iskän kanssa ruokaillaan joka päivä.
Olen tarkkana, että hyppään syliin arvioimaan tarjottavia vasta, kun aamupuuro on syöty. Sitä mami tarjoilee minullekin välillä. Yäks! Syön sitä ainoastaan, jos minun on oikein kova nälkä.
Totta kai tarkka pikku nenuni haistaa, milloin  herkkuja on tarjolla ja kuulenkin reilun kokoisilla korvillani, kun iskä rapistaa piparipussia. Mutta sylissä ei tarvitse turvautua pelkkään hajuaistiin, vaan voin tarkastella pöydän antimia hyvin läheltä.
Eli suosittelen 👍  yhteisiä ruokailuhetkiä kaikille koirille rotuun katsomatta.

Kieleni melkein lipaisi kalkkunaleikkettä, namskis!

Mitäs siellä toisella puolella pöytää nauretaan?

Ihan ihkaoma pulla.

Mut iskän pulla on silti parempaa!

No nyt se tulee mun suuhun😜

PUUTARHASSA TAPAHTUU --- löytöruusu Karjalasta

'Unnunkoski'

Tästäkin kasvista saan kiittää anoppiani. Hän toi minulle juurivesan Katri Asikaiselta, joka oli ottanut aarteen 
mukaansa vieraillessaan kotipaikallaan Räisälän Unnunkoskella, luovutetussa Karjalassa.

Minun sukuni on kotoisin myös Räisälästä,Unnunkosken naapurikylästä, ja olin siksi enemmän kuin mielissäni saadessani tämän ruusun.

Spinosissima-ryhmään kuuluva ruusu oli anopin kuvailun mukaan levinnyt laajalle alueelle, joten tilaa minun oli sille varattava. Anoppi puhui koko ajan karjalanruususta, ja hölmösti itsekin hetken ajattelin tämän olevan Rosa acicularis eli luonnonruusuihin lukeutuva karjalanruusu. Mutta näin ei tietenkään ole!
Kesti useamman vuoden ennen kuin pikkuiset juurivesat varttuivat kukintaikään. Ja ensimmäiset kukat yllättivät minut! Odotin jotakin pientä ja vaatimatonta, luonnonruusumaista, mutta pulleat nuput paljastivat avauduttuaan kerrotut, suloisen vaaleanpunaiset, tuoksuvat kukat.

Näyttääkö ruusu 'Papulalta'? Se oli olettamukseni, kun olin nähnyt kukat. Mutta mutta... 'Papula' kasvaa vain reilun metrin korkuiseksi, ja sen kasvutapaa kuivailisin pallomaiseksi (ostin ihka oikean 'Papulan' vertailupohjaksi), mutta 'Unnunkoski' on pystykasvuinen, 170 - 180 cm korkea.
Minulla se kasvaa aika laihassa ja kevyessä maassa, ja oletan, että ravinteikkaammassa alustassa ruusu kasvaisi korkeammaksi. Kasvupaikka on puolivarjoinen.
Unnunkoski on täysin talvenkestävä. Se ei ole piitannyt pakkasista eikä kevätauringon paahteesta. Siihen ei ole iskenyt mikään tauti, eikä se ole tuottanut muutakaan päänvaivaa kasvattajalleen.
Jotain samaa näissä kahdessa ruusussa kuitenkin on, mikä ei ole tietenkään ihme, koska vaaleanpunaisia spinosissima-muunnoksia lienee varsin monia.

Oli kutkuttavaa helliä ajatusta, että olin saanut käsiini löytöruusun. Halusin toki asiantuntijan mielipiteen ja näytin ensin kuvia Vakka-Taimen Vesa Muuriselle. Edelliskesänä napsin pistokkaita ja vein ne Vesan hellään hoivaan. Tulevana kesänä kuullaan, miten taimet ovat lähteneet kasvuun. Vaatii toki aikaa, ennen kuin ruususta pystytään sanomaan mitään varmaa, mutta Vesan näkemys oli, että ruusu ei ole ainakaan "Papula".

Samalla kertaa vein Vakka-Taimeen pistokkaita myös toisesta ruususta, joka on lähtöisin aivan samasta kylästä. Mutta tästä köynnösruuusta kerron myöhemmin.

PUUTARHASSA TAPAHTUU --- melkein täysikuu

Kello on puoli kuusi, ja yö alkaa väistyä. Maisema muuttuu todella äkkiä.

                                                 

Tämä avaruusalus on kuvattu hetkeä myöhemmin kuin ylempi kuva.

Välillä aurinko paistaa.

Tänään piti pistää paremmaksi, ja nousin puoli kolmelta kuvaamaan kuuta, joka möllötti vielä korkealla keveyn pilviverhon takana. Ihme kyllä kännykällä sain toimeksi kiinnostavimmat kuvat.

Upeita nämä lilan eri sävyt.

PUUTARHASSA TAPAHTUU --- mummun pionit

Osa 1

Mummullani oli erinomainen viherpeukalo, vaikka valitettavasti sairaus runteli ja tuhosi hänen työkyvynsä kovin aikaisin. Hän on ollut melkein kolmekymmentä vuotta kuolleena, mutta silti hänet muistetaan edelleen vieraanvaraisuudesta, suussa sulavista leivonnaisista ja... kukista.
Hänellä oli kaksi pionia, jotka olivat saaneet kasvaa samassa paikassa kauan ja jotka olivat levinneet isoksi penkiksi. Vaaleanpunainen ja tummanpunainen.
Olin hakenut jo edellisen talomme pihalle alut molemmista pioneista, mutta koska myimme sen talvella, jäivät nämä minulle erittäin tärkeät kasvit sinne. Tätini omisti silloin mummulani, ja juuri ennen kuin hän luopui siitä, ehdimme käydä äidin ja anopin kanssa "varkaissa". Kaivoimme uudet juurakot pioneista. Muistan vieläkin, miten haikealta tuntui, kun lapsuuteni ehkä merkityksellisintä paikkaa oltiin myymässä vieraalle. Valitettavasti elämässä on usein näin: joutuu  luopumaan, vaikka ei millään haluaisi. Järki ja tunteet eivät kulje käsi kädessä.
Nykyinen talomme oli silloin vasta rakenteilla, ja pihasta ei ollut tietoakaan. Pienet pioninalut menivät väliaikaiseen istukseen anoppini olohuoneen ikkunan alle, toisten pionien taakse.

Uusi kasvupaikka ruusukäytävän päässä.

Tunnistaako joku minut?

Pionien tunnistaminen on minusta paljon hankalampaa kuin ruusujen! Oletan, että tämä on joku kiinanpioni, Paeonia lactiflora. Tarvitseeko varsinaista lajiketta tietääkään, ja onko se edes mahdollista? Onhan kiinanpioneja tuhansia lajikkeita. Kun kasvi on kaunis ja arvokas kasvattajansa silmissä, ja sen ominaisuudet ovat kohdillaan, ehkä se riittää?
Silti otan tiedon lajikkeesta kiinnostuneena ja kiitollisuudella vastaan, jos joku pioniharrastaja sen osaa kertoa.
Tämä on aikainen kukkija, eli kukinta alkaa juhannuksen tienoilla.
Olen joutunut siirtämään pionin jo toistamiseen. Siis ensin anopin pihalta omalle, ja täällä se on jo toisessa kasvupaikassaan. Tein nimittäin virhearvion lähelle istutettujen kasvien elinvoimasta. Parin vuoden kuluttua  aaprottimaruna alkoi rehottaa mahtavana puskana pionin kyljessä, ja palava rakkaus levisi tehokkaasti isolle alueelle, isommalle kuin sen olisi pitänyt😏. Pioni pilkisteli näiden kahden lomassa, kuin anteeksi pyydellen. Ja pioni tarvitsee tilaa esitelläkseen koko komeutensa!
8.5.2014 siirsin pionin väljemmälle paikalle, ruusukäytävän päähän, kookkaiden pensasruusujen 'Rudolfin', 'Olkkalan' ja 'Neuvoksenruusun' väliin.
Edelleen ilmeisesti arkaillaan pionin siirtämistä ja pelätään, että se ei kuki vuosiin, mutta "mummulainen" ei kärsinyt yhtään. Paremminkin se piristyi päästessään sille valmistettuun ja hevonkakalla höystettyyn kohopenkkiin ja aavistuksen varjoisampaan paikkaan.

KOIRIEN ELÄMÄSSÄ TAPAHTUU --- Kessu kylässä

Näissä kuvissa ja videoissa on hännän huisketta ja ystävyyttä💗Tosin mamin mielestä myös irtokarvoja ja tuhottuja leluja = lisää siivoamista, kun teimme tyhjäksi aamullisen imuroinnin, mutta sehän on aivan yhdentekevää suurten tunteiden rinnalla.

Hössötimme ensin ulkona, ja tässä pieni videonpätkä siitä, miten iloisia olemme. Huomaatko leveät hymymme? Emme ole nähneet Kessu Kehvelin kanssa pitkään aikaan, ihan liian pitkään. Mutta kun ihmisillä on niin usein jotakin tärkeää meneillään eikä siksi voida vierailla toistemme luona esimerkiksi kaksi kertaa päivässä.

Sen lisäksi, että saimme vaihtaa kuulumisia, Kessun (ja tietysti myös Millan) äippä toi minulle ja Väinölle monta säkillistä nami nami luita Vuorenmaan Tilateurastamolta Ulvilasta. Isot tassut 🐾🙌 siitä!
 

Sisällä pistimme ranttaliksi punalakkisen - ja tassuisen tontun kanssa. Siitä tuli kyllä entinen tämän retuutuksen jälkeen. Ja Kessulle, voi noita miehiä, tuli mieleen jotain ihan muuta kesken leikkien.

PUUTARHASSA TAPAHTUU --- varjolilja

Anopillani oli tapana kirjoittaa ylös kasvien nimet ja sen, mitä tiesi niiden historiasta, esim. jos hän oli saanut alun tai siemeniä tutultaan tai jotakin muuta huomionarvoista. Näen silmissäni täyteen ahdetut paperilappuset, joihin oli lisätty tietoja ja huomautuksia vuosien varrella. Mahtoivatko muistiinpanot lentää hellan luukusta sisään silloin, kun taloa hänen kuolemansa jälkeen tyhjennettiin?
Viime aikoina olen vaan alkanut kaivata hänen merkintöjään, ja erityisesti mieltäni on jostain syystä askarruttanut varjolilja. Kasvoiko se talon pihalla jo silloin, kun appivanhempani ostivat paikan 1970 - luvun alussa? Talo on rakennettu 1850-luvulla, ja tiedän, että siellä on ollut valmiina paljon vanhaa kasvillisuutta. Vai saiko anoppi sen joltakulta? Olen kaivellut muistini laareja, mutta vielä sieltä ei ole putkahtanut minkäännäköistä tietoa esille. Mahdollista se olisi, koska anopin lempiaiheita oli kertoilla tarinoita pihansa kasveista.

En löytänyt varjoliljoistani tämän tarkempia kuvia😞 , tulevana kesänä pitää ehdottomasti napata parempia kuvia! Alemmassa kuvassa varjolilja luuraa taustalla, terassin edessä, ritarinkannuksen ja vaaleanpunaisen pionin välissä. Laji on ilmeisesti se Suomen tavallisin Lilium martagon var. typicum. Olen hirmu huono latinankielisissä nimissiä, mutta tähän päätelmään tulin kirjallisuuden perusteella.
Anoppini varjolilja kasvoi niin kuumassa paikassa kuin olla ja voi. Sisäpihalla, perennapenkissä, johon aurinko porotti aamusta iltaan.Varsinaisesti varjolilja on varjoisamman, ei kuitenkaan varjon, paikan kasvi. Monilla se menestyy hyvin puistomaisissa olosuhteissa, omenapuiden alla tai kosteissa, mutta valoisissa lehdoissa. Maan suhteenkaan se ei siis ole kovin nuuka. Minulla se kasvaa muiden perinneperennojen joukossa penkissä, johon täysaurinko alkaa paistaa puolilta päivin ja jatkaa siihen asti, kunnen painuu taivaanrannan taakse. Maa-aines on arvioni mukaan savista hiesua, jota on paranneltu ajamalla siihen hiekkaa ja soraa, palanutta hevonkakkaa ja kompostia. 
Taas kerran voidaan todeta, että nämä perinteiset koristekasvit, joita Suomessa on kasvanut satoja vuosia, pitävät kutinsa verrattuina uusiin, jonkun mielestä totta kait komeampiin, tulokkaisiin. Jos pysytään liljoissa, jalommat värililjalajikkeet tarvitsevat paljon enemmän hoitoa, lannoitusta ja kastelua. Ja jos minulta kysytään, ne eivät edes sovi teennäisen, tököttävän kasvutapansa vuoksi, kuin olisivat silkkikukkia, suomalaiseen maalaismaisemaan.