Madeira: Rabacalin reitti ja 25 Fontes

Mitähän tästä reissusta tulisi? Ylängön sää ei näyttänyt meille parhaita puoliaan. Olimme ajaneet pakulla tunnin verran päästäksemme tähän kohtaan. Yhdellä pissa / ostostauolla käytiin ennen maastoon siirtymistä. 

Matka alkoi hotellilta yhdeksän tietämillä.

Olimme siis tässä kohtaa saarta lähtemässä erittäin suositulle reitille, joka esiintyy nimellä 25 Fontes eli 25 vesiputousta.  

Hienoja maisemia on tiedossa, mutta myös rappuja, rappuja ja vielä kerran rappuja. Kovin paljon en valehtele, kun arvioin niiden määräksi noin tuhat, ylös ja alas. 

Matkan pituus ei ole kummoinen, vain 13 km. Jos retken tekee ryhmän kanssa, ei tarvitse kavuta alun noin kahden kilometrin mittaista päällystettyä tietä takaisin, vaan auto odottaa tunnelin päässä. Tämä on aikamoinen helpotus, mutta toisaalta, ryhmä menee omaa vauhtiaan, ja sen mukana on pysyttävä. Minulle homma osoittautui hankalaksi vaurioituneen polveni vuoksi. Kai olen kertonut, että oikean jalan polvilumpio on on mennyt pois sijoiltaan kaksi kertaa? Tämän lisäksi olen onnistunut telomaan jalkaa muillakin tavoin😢Enkä ollut edes parhaassa kunnossani. Äidin ja hänen asioidensa hoitaminen olivat vieneet minulta lenkkeilyaikaa, ja se näkyi hapenottokyvyssä. Reitti nimittäin liikkuu yli tuhannessa metrissä. 

Tämän virran ylitimme aivan alussa, ennen kuin alas kapuaminen alkoi.

Ensimmäinen levada oli näin helppoa paanaa. Eikun tassua toisen eteen.

Paitsi että tätä ennen vilkas rakkoni teki taas tepposet. Kävin pissalla pysähdyspaikalla, mutta eikös pissahätä ilmoitellut jo alaspäin mentäessä. Mieheni on samanlainen eli "aina" on pissahätä, mutta hänen oli helppo poiketa puskissa. Ihmettelinkin, missä hän viipyi, mutta puskapissallahan hän oli ollut. 

Päällystetyn tien päässä on kahvila, entinen levadan hoitajan majapaikka tai jotain. Kysyin paikallisopas Lilylta, että kai siellä on vessa. Juu on, tuonne vaan raput alas. Syöksyin sinne ja sain perääni neljä viisi naista, joita sama vaiva vaivasi. Etsimme hetken ennen kuin löysimme hotelli helpotuksen. Se oli väliaikainen, lappu kertoi ja pahoitteli. Edellämme oli joukko englantilaisia leidejä, jotka viipyivät ja viipyivät... Miten saivatkaan aikansa niin karussa vessassa kulumaan? Mieheni ehdotti jälkeenpäin, että ehkä rouvat keittivät teetä😊

Yksi rouva varoitti meitä. Vessaa ei voi vetää, mutta se ei haitaa, koska paperi heitetään roskikseen. Okei, näin siis toimisimme, vaikka huomasin kauhistuksen nuorempien naisten kasvoilla.

Minä en edes vetänyt kankeaa liukuovea kiinni perässäni. Miksi ihmeessä niin olisin tehnyt, koska pelkkiä naisia odotti vuoroaan parin metrin päässä? Ja vaikka olisi ollut miehiäkin, niin sama se, eikö? 

Tjäreborgin opas Juho tuli kyselemään peräämme. Niin kauan viivyimme, mutta minkäs teet. Olimme ilmeisesti muutenkin myöhässä, koska suunniteltu ajoreitti oli poikki, ja kuljettaja joutui kiertämään... en osaa arvoida tarkkaan miten paljon, mutta ehkä menetimme puolisen tuntia. 

Ja se näkyi paikallisoppaan vauhdissa😏

Tässä me mattimyöhäiset. Pääryhmä lähti kohti ensimmäistä kohdetta ilman meitä. 

Tätä putousta käytiin ensin katsomassa.

 Täältä kävellään takaisin ja lähdetään kohti 25 putousta, ja se reitti on raastava, jos et ole kunnossa. Silti pitää antaa isot kädet Juholle, joka jaksoi tsempata minua kun kerroin hänelle ongelmastani. 

Rappuja levadoiden välillä on noin 200. Onneksi minulla oli sauvat, joilla otin tukea ja erinomaisen tukevat kengät; sellaiset, joita yleensä käyttävät poliisit, vartijat ja muut viralliset henkilöt. Mieheni valitti nilkkojaan ja jalan pohjiaan, mutta minun murheitani olivat "vain" huono kunto ja harmillinen polvi. 

Nämä ovat kanervia! Hiukan suurempia kuin meillä, ja niillä on äärimmäisen tärkeä tehtävä Madeiralla. Aika hassua, että vasta tällä retkellä Madeiran vesihuollon salaisuus paljastui!

Kanervat suodattavat vettä pilvistä huokoisen maan läpi, ja voitko kuvitella, yksi kanerva vastaanottaa vettä 27 litraa vuorokaudessa.

Tämä on siis SE salaisuus.

Määränpäämme, josta otettua videota en saanut liitettyä blogiin. 

Kuva on kännykkäni tyylittelemä, mutta minun ottamani Fontesin ympäristöstä. Kuin taikametsää!

Reitti on tosiaan suosittu ja ruuhkainen. Liikennettä lisää myös se, että yksi mäki täytyy kulkea kahteen kertaan. Polku, joka kiertää mäen, on suljettu sortumien vuoksi. 

Se miinus saaresta täytyy sanoa, että aika hitaasti hommia hoidetaan. Esim. rantareitti Camara do Lobokseen ei ole ollut omanlaisensa sen jälkeen, kun lyhyt tunnelinpätkä sortui. Jo viime vuonna se piti olla korjattuna, vaan ei ollut nytkään. Täytyy nousta uudelleen rantakadulle ja Kristus-patsaan jälkeen alkaa laskeutua kohti rantaa. 

Jeps, mm. tämmöiset raput kuljettiin kahteen kertaan. Kun otin kuvan, olimme käyneet päätepaikassa eli ihailemassa lähteitä. Paitsi että meidän aikamme kului sämpylän ja mehun nielaisemiseen. Tauko oli tosi lyhyt, enkä pystynyt rentoutumaan. Paluumatka huoletti.  Mitä jos polveni pettäisi? Miten pääsisin takaisin? Oikeasti, pelkäsin kuntoni loppuvan.

Lily-opas oli huomannut hitauteni ja tuli kysymään, nautinko kävelystä. Mitäs tuohon olisin fiksusti vastannut? En tietenkään! Kaikin tavoin retki oli pettymys. Ylipäätään haluan nauttia maisemista enemmän kuin sekunnin silloin ja tällöin. Seisahtua ilman kiirettä... Kuvata ja vaihtaa ajatuksia seuralaisen kanssa.

Lily ehdotti, että kulkisin etunenässä hänen kanssaan, niin hän ei kävelisi liian lujaa. Ei hyvänen aika! Niin noloon asemaan en ikinä haluaisi itseäni saattaa, ja sitä paitsi hitaudelleni oli (pätevä😂) syy: polvivamma. Selitykseni kuulosti Lilyn korvissa taatusti pelkältä selitykseltä.



 

Tässä kuvassa saaren luonne tulee hienosti esille. Vuorien syleilyssä asutaan edelleen.

Tunnistatko kasvin? Minä en, kun sukua kysyttiin. VOIKUKKA tai lähes se. Madeiralla kaikki on suurta ja komiaa, kuten kanervat. Jos huomasit millaista kokoa ne ovat verrattuna meidän varpuihimme?

Tuolla oltiin ja tuolta päästiin pois!

800 metriä tunnelia, ja sitten vapaus koittaa! Autot odottavat hetken matkan päässä ja vievät baariin "virvoittumaan". 

Viimeisiä näkymiä ennen autoja. Tosin meinasin kompastua "trälleihin"... öööh suomeksi... esterautoihin tai sinne päin. Kumminkin tarkoitus on,  että karja ei pääse niistä yli. Minulle, vaikka en ole (onneksi) kaupunkilainen, käytäntö oli uusi.

Voinko suositella levadaa? Jaa-a... erittäin hyvä kunto pitää olla. Kirjat tosin luokittelevat Fontesin levadan vain keskivaikeaksi.

Enkös minä tolvana jättänyt "tikut" eli kävelysauvat autoon, vaikka juuri ennen poistumista Juho kehotti tarkistamaan, että tavarat tulevat mukaan.

Kiitos hyvästä palvelusta! Tikut toimitettiin hotellille.

Kaupassa käynnin jälkeen noin puoli kuusi oltiin huoneessa ja avattiin punaviini. Tehtiin ruokaa ja oltiin iloisia päivän koitoksesta.

Mieheni tosin lähtisi uudestaan, vaikka tältä istumalta. Jooh, häntä eivät nivelvaivat haittaa.

Minä sain kumminkin monivuotisen "hollini" täytettyä. Tässä voisi lainata Tuntematonta: p... reissu, mutta tulipahan tehtyä.

Madeira: jeeppisafarilla "hullun" Davidin kyydissä

Sāo Lourenço - saaren itäinen kärki

Matkamme meinasi tyssätä alkuunsa, koska kuljettaja ei löytänyt kaveriamme hotellilta. Meille opas taas oli tähdentänyt, että kaverimme piti odottaa jeeppiä SAM - bussiaseman luona. VÄÄRIN! Jeeppisafareille haetaan myös niiltä hotelleilta, joihin isommat autot eivät pääse.

David - kuljettajamme oli soittanut kaverimme huoneeseen ja käynyt kolkuttelemassa oven takana. Meidät piti hakea klo 8.45, ja kun aika oli ylittynyt puolellla tunnilla, soitin oppaalle. Oliko meidät unohdettu noutaa? Äkkiä selvisi viivästyksen syy. Asiakas oli kadoksissa.

Karun kaunista

Ajoimme ensin Funchalista tylsää moottoritietä pitkin Sāo Lourençon niemelle. Autossa oli tiivis tunnelma. Kuljettajan vieressä on yksi paikka, hänen takanaan penkit kolmelle ja loput neljä istuvat takana kylki menosuuntaan lähes toistensa syleissä. Toinen seurue oli tanskalainen perhekunta, kaikki isoja ihmisiä, joten tilaa ei liikaa ollut. Minä ja mieheni istuimme melkein koko ajan huonoimmilla paikoilla takaoven vieressä.

Jos rakastat mukavaa ja tasaista kyytiä, safareille ei kannata lähteä, mutta jos pidät vauhdista ja vaarallisista tilanteista, nautit varmasti.


Näillä retkillä näkee saarta monipuolisesti.

Tämän jälkeen vasta hauskuus alkoi, kun päästiin huristamaan pitkin "local motorway" - reittejä, kuten David kutsui kapeita, juuri ajettavassa kunnossa olevia teitä.

Näissä meno on vielä rauhallista, ja valitettavasti pahimmissa paikoissa ei voinut kuvata. Oli vaan keskityttävä siihen, että pysyi penkillä eikä lyönyt päätään tai pompannut kenenkään syliin. 

David selitti lähes taukoamatta, hullutteli ja pelleili. Hänen lempilausahduksensa oli: don't worry... yet. En tajua, miten jonkun ääni kestää huutamista päivästä toiseen, ja vielä kun hän ajoi ikkuna auki. Hrrr...

Suuntasimme kohti Penha de Águia - vuorta, Kotkakalliota.

Onneksi pääsimme välillä jaloittelemaan. Kävelimme puolen tunnin levadanpoikasen, jolta oli komea näkymä alapuolella olevaan kylään ja laaksoon.

Ainoa, mitä en olisi halunnut nähdä, olivat ne kaksi kahlekoiraa, jotka silmiini osuivat. Raukat viettävät koko elämänsä metrin pituisessa kahleessa😭Samaten tämä oli ainoa kerta, kun Davidilta ei tullut nokkelaa ja vitsikästä vastausta. Kun moitin koirien huonoa kohtelua, hän häipyi todella äkkiä paikalta.



Pistäydyimme myös sokeriruokotislaamossa, missä kuulimme pääpiirteittäin viinan ja siirapin teosta.

Myymälässä saa maistella lopputuotteita ja tietenkin tehdä ostoksia.

Itse David

Lounastauko oli Santanassa, jossa on vielä muutamia alkuperäisiä taloja jäljellä.

Lounas, 12 €, oli kuulemma oikein herkullinen ja runsas alkukeittoineen, jälkiruokineen ja juomineen. "Pöyt ol klupusenas pulloist." Näin ystävämme kehui. Me olimme nuukia (enkä jaksa syödä kovin paljoa kerrallaan). Olimme ostaneet täytetyt sämpylät, 2,5 € / kpl, evääksi ja totesimme niiden riittävän aivan mainiosti. Eikä ravintolan omistaja pahastunut, vaikka söimme ne sisällä, kunhan jotain tilaisimme.

Söpö ulkoa, mutta aika vaatimaton sisältä.

Sitten alkoi matkan hauskin (tai pelottavin, miten kukin sen otti) osuus. Lähdimme kipuamaan kohti Pico do Arieiroa - korkeinta vuorta, jonne pääsee autolla.

Ajoimme mahdottomia kinttupolkuja pitkin! Pelkkää vettä ja monttua. David pelleili jonkun kerran, että jäimme kiinni, ja jo alkumatkasta hän oli tehnyt selväksi, että jos näin käy, naiset työntävät. Selvähän se.

Yhden kerran luulin todella, että nyt auto kaatuu. David ajoi sen tahallaan syvään uomaan, ja auto keikahti jyrkästi oikealle. Pidin kaksi käsin kiinni kauhukahvasta ja painoin kaikin voimin jaloilla lattiaan.

Arieirolle emme päässeet, koska oli satanut lunta, ja tie oli suljettu puomilla. Meitä suomalaisia nauratti, ja ehdotin Davidille, että joku meistä voi ajaa autoa. Nelivetojeeppi olisi pienessä lumessa kulkenut helposti kesärenkaillakin.

Lohdutukseksi David vei meidät Pico Alton - näköalapaikalle, 1129 metrin korkeuteen. Sieltä näkyi Funchal kokonaisuudessaan.

Hauskasta päivästä oli enää jäljellä luruttelu alas kohti hotelleja. Olimme nauraneet niin paljon, ettei kukaan muistanut, milloin viimeksi. Ensi kerralla jälleen jeeppisafarille, eikö?

Madeira: levada Marocosista Canicaliin

Otsikkoon en saanut ympättyä erikoismerkkejä, joiden kohdalla kuuluu lausua suhiseva ässä, joten tässä levadan nimi täsmällisesti. Se on Maroçosista Caniçalin tunneliin.

Näkymät laaksoihin ovat mielettömän kauniit!

Levada on helppo, ja noin 12 km pituudeltaan. Hyvät, tukevat kengät ovat silti tarpeen, ja varovainen pitää aina olla, koska polku voi olla liukas. Esim. levadeisokset (ammattikunta, joka huoltaa levadoja) työskentelivät edellämme, ja kiville oli lentänyt raivaussahasta märkää ruohoa.

Rotherin Walking Guide tiedottaa levadalle pääsevän bussilla numero 156, ja tiesin kavereidemme käyttäneen tätä linjaa. Olin ladannut kuitenkin yhden aikataulusovelluksen, ja sen mukaan bussi 86 kuljettaisi meidät perille puoli yhdentoista aikaan, jolloin olimme päättäneet lähteä. Minua alkoi kumminkin epäilyttää, ja soitin oppaalle. Hänestä kirjoihin kannatti luottaa, ja hän tarkisti asian painetusta aikataulusta. Kyllä vaan, 156 lähtisi SAM-yhtiön pääasemalta La Vie - kauppakeskusta vastapäätä.

Olimme ajoissa paikalla ja kävimme kysäisemässä toimiston ystävälliseltä rouvalta. Hän tyrkkäsi käteemme aikataulun meno - ja paluuaikoineen (takaisin bussilla numero 113). Puolelta olikin lähdössä auto numero 208! Voi turistiraukkaa, joka joutuu helposti päästään pyörälle aikatauluviidakossa. Onneksi ihmiset ovat avuliaita ja pitävät vahtia, että turistit eivät esim. nouse pois väärällä pysäkillä.

Kun auto 208 kurvasi pysäkille, ja kuljettaja tuli ulos, hän viittilöi heti minulle, että tänne päin. Näki tietysti vetimistämme, että olimme levadalle menossa. Silti minun piti vielä autoon noustessa tarkistaa, että meneehän tämä Maroçosiin ja levadalle. Kyllä, kyllä, oli vastaus.





Matka kesti reilun tunnin, ja sinä aikana voi katsella kauniita maisemia reitin kivutessa ylös ja Funchalin jäädessä taakse ja alas.


Levada alkaa A Calçadinha - nimistä baaria vastapäätä. Varsinaisesti siinä ei ole pysäkkiä, mutta kuski pysäytti auton ja paimensi meidät ulos.


Alla on kaksi videota, jotka kuvasin kävellessä: paikallista asumusta vilahtelee oikealla. Vaikka sääntö numero yksi on, että jos kuvaa, täytyy pysähtyä, mutta tässä kohtaa ei ollut minkäänlaista vaaraa.

Asuuko pikku talossa onnellinen perhe?

Levadassa vettä riittää.Onneksi, koska saaren koko elämä riippuu siitä.

Juomatauko. Onkohan joku tuonut ruukut vaeltajien iloksi? Asumusta lähellä ei nimittäin ollut.

Kestää viisi kuukautta ennen kuin banaani on poimittavissa.

Välietappi, jos kaipaa vessaa ja virkistystä. Tai jos eväät uhkaavat loppua. Vessapaikkoja tällä levalla kyllä piisaa, jopa naisille.

Peräperään muutama lyhyt video rinteistä ja laaksoista. Eivät ole missään järjestyksessä.

Ohitimme (ilmeisesti) perhekunnan, joka oli istutustöissä. Heiluttelimme heille ja peukutimme kovaa työtä. Kuuntele tarkkkaan😉, heidän puheen sorinansa kuuluu alla olevalla videolla.

Vuohia laiduntamassa. Nämä onnekkaat olivat meistä huomattavassa paremmasssa asemassa kuin ne alapuolella määkivät, jotka olivat kytkettyjä ja tietenkin seonneet lioistaan kiinni ruohoihin.

Kekseliäs portti

Perunahan se sieltä pukkaa

Jos haluaa lisää vaativuutta, tästä kohtaa polut risteävät: mustapohjainen taulu ohjaa kulkijan Boca do Riscolle. Tällä rannikkoreitillä vaaditaan kokemusta, varmoja töppösiä ja korkeiden paikkojen kestoa.

Panoramakuva

Pikku kojuja nähtiin useampia reitin varrella. Näppärä keino myydä omia tuotteitaan! 3 banaania maksoi vain 50 centtiä. Haluan uskoa, että turistit ovat rehellisiä ja maksavat siitä, mitä ottavat. Paikallisen väestön oltavat eivät todellakaan ole ruusuiset, ja kunnioitan niitä, jotka rehellisellä työllä koettavat ansaita.

Pikku tunneli pitää kävellä, ennen pysäkkiä. Jos piukat paikat pelottavat, niin pelottaa tämäkin. Valo on avuksi, vaikka opas kertoo, ettei sitä tarvita.

Pysäkki oikealla puolella tietä, tunnelin suun alapuolella.

Tosin me ja englantilainen pariskunta myönnyimme taksille, joka lupasi kuljettaa meidät KESKUSTAAN, 5 € / henki. Siis lähes samaan hintaan kuin linja-auto. Mutta hinta todellakin on keskustaan, ei omaan hotelliin. Me halusimme lopulta kyydin hotellille ja koska kuljettaja ei oikein osannut englantia, käytiin melkoinen sananvaihto😂Hyvä ettei hän kiskonut meitä väkisin pois autosta. Huusin takapenkiltä, että totta kai me maksamme lisää. Noh, hän ei edes tiennyt hotelliamme, Four Views Baiaa, vaikka se on keskeisellä paikalla ja aika iso hotelli. Vasta kun luin Tjäreborgin sovelluksesta osoitteen, hän tajusi kutakuinkin minne tahdoimme. Sitten neuvottiin, että ei tuosta vielä, vaan tuonne ylös jne. Huh, olipas hassu tilanne. Ilmeisesti mies oli Machicon takseja, vaikka silti ihmettelimme pääkaupungin huonoa tuntemusta. Lopuksi toivottelimme hyvää kotimatkaa ja ettei hän vaan eksyisi😂.

Söpö kisuliini tuli seurustelemaan kanssamme pysäkillä. Minun oli kova nälkä, mutta kröhöm... kisu sai reilut palat jäljellä olleesta sämpylästä. Ja nuoleskeli suupieliään.

Kiva levada! Tästä sopii, jos on tarvis, aloittaa Madeiraan tutustuminen.

Kiva kun jaksoit loppuun asti. Seuraavilla kerroilla aherretaan Rabaçalin levadalla ja riekutaan jeeppisafarilla. Ne nyt ainakin tältä reissulta haluaisin jakaa kanssasi.