Madeira: jeeppisafarilla "hullun" Davidin kyydissä

Sāo Lourenço - saaren itäinen kärki

Matkamme meinasi tyssätä alkuunsa, koska kuljettaja ei löytänyt kaveriamme hotellilta. Meille opas taas oli tähdentänyt, että kaverimme piti odottaa jeeppiä SAM - bussiaseman luona. VÄÄRIN! Jeeppisafareille haetaan myös niiltä hotelleilta, joihin isommat autot eivät pääse.

David - kuljettajamme oli soittanut kaverimme huoneeseen ja käynyt kolkuttelemassa oven takana. Meidät piti hakea klo 8.45, ja kun aika oli ylittynyt puolellla tunnilla, soitin oppaalle. Oliko meidät unohdettu noutaa? Äkkiä selvisi viivästyksen syy. Asiakas oli kadoksissa.

Karun kaunista

Ajoimme ensin Funchalista tylsää moottoritietä pitkin Sāo Lourençon niemelle. Autossa oli tiivis tunnelma. Kuljettajan vieressä on yksi paikka, hänen takanaan penkit kolmelle ja loput neljä istuvat takana kylki menosuuntaan lähes toistensa syleissä. Toinen seurue oli tanskalainen perhekunta, kaikki isoja ihmisiä, joten tilaa ei liikaa ollut. Minä ja mieheni istuimme melkein koko ajan huonoimmilla paikoilla takaoven vieressä.

Jos rakastat mukavaa ja tasaista kyytiä, safareille ei kannata lähteä, mutta jos pidät vauhdista ja vaarallisista tilanteista, nautit varmasti.


Näillä retkillä näkee saarta monipuolisesti.

Tämän jälkeen vasta hauskuus alkoi, kun päästiin huristamaan pitkin "local motorway" - reittejä, kuten David kutsui kapeita, juuri ajettavassa kunnossa olevia teitä.

Näissä meno on vielä rauhallista, ja valitettavasti pahimmissa paikoissa ei voinut kuvata. Oli vaan keskityttävä siihen, että pysyi penkillä eikä lyönyt päätään tai pompannut kenenkään syliin. 

David selitti lähes taukoamatta, hullutteli ja pelleili. Hänen lempilausahduksensa oli: don't worry... yet. En tajua, miten jonkun ääni kestää huutamista päivästä toiseen, ja vielä kun hän ajoi ikkuna auki. Hrrr...

Suuntasimme kohti Penha de Águia - vuorta, Kotkakalliota.

Onneksi pääsimme välillä jaloittelemaan. Kävelimme puolen tunnin levadanpoikasen, jolta oli komea näkymä alapuolella olevaan kylään ja laaksoon.

Ainoa, mitä en olisi halunnut nähdä, olivat ne kaksi kahlekoiraa, jotka silmiini osuivat. Raukat viettävät koko elämänsä metrin pituisessa kahleessa😭Samaten tämä oli ainoa kerta, kun Davidilta ei tullut nokkelaa ja vitsikästä vastausta. Kun moitin koirien huonoa kohtelua, hän häipyi todella äkkiä paikalta.



Pistäydyimme myös sokeriruokotislaamossa, missä kuulimme pääpiirteittäin viinan ja siirapin teosta.

Myymälässä saa maistella lopputuotteita ja tietenkin tehdä ostoksia.

Itse David

Lounastauko oli Santanassa, jossa on vielä muutamia alkuperäisiä taloja jäljellä.

Lounas, 12 €, oli kuulemma oikein herkullinen ja runsas alkukeittoineen, jälkiruokineen ja juomineen. "Pöyt ol klupusenas pulloist." Näin ystävämme kehui. Me olimme nuukia (enkä jaksa syödä kovin paljoa kerrallaan). Olimme ostaneet täytetyt sämpylät, 2,5 € / kpl, evääksi ja totesimme niiden riittävän aivan mainiosti. Eikä ravintolan omistaja pahastunut, vaikka söimme ne sisällä, kunhan jotain tilaisimme.

Söpö ulkoa, mutta aika vaatimaton sisältä.

Sitten alkoi matkan hauskin (tai pelottavin, miten kukin sen otti) osuus. Lähdimme kipuamaan kohti Pico do Arieiroa - korkeinta vuorta, jonne pääsee autolla.

Ajoimme mahdottomia kinttupolkuja pitkin! Pelkkää vettä ja monttua. David pelleili jonkun kerran, että jäimme kiinni, ja jo alkumatkasta hän oli tehnyt selväksi, että jos näin käy, naiset työntävät. Selvähän se.

Yhden kerran luulin todella, että nyt auto kaatuu. David ajoi sen tahallaan syvään uomaan, ja auto keikahti jyrkästi oikealle. Pidin kaksi käsin kiinni kauhukahvasta ja painoin kaikin voimin jaloilla lattiaan.

Arieirolle emme päässeet, koska oli satanut lunta, ja tie oli suljettu puomilla. Meitä suomalaisia nauratti, ja ehdotin Davidille, että joku meistä voi ajaa autoa. Nelivetojeeppi olisi pienessä lumessa kulkenut helposti kesärenkaillakin.

Lohdutukseksi David vei meidät Pico Alton - näköalapaikalle, 1129 metrin korkeuteen. Sieltä näkyi Funchal kokonaisuudessaan.

Hauskasta päivästä oli enää jäljellä luruttelu alas kohti hotelleja. Olimme nauraneet niin paljon, ettei kukaan muistanut, milloin viimeksi. Ensi kerralla jälleen jeeppisafarille, eikö?