KOIRIEN ELÄMÄSSÄ TAPAHTUU --- aika luopua, Reikon Mittags

Mitsi talvella 2010

Tyttö on elämänsä kunnossa! Kutinat on taltutettu, ja lenkkeily maistuu.

Jokainen tietää pennun ottaessaan, että yhteisen tien päässä odottaa vääjäämättä suru. Silti se pentu on hankittava, koska ilman koiraa elämä olisi aivan kauheaa. Kahdesta pahasta on valittava.
Mutta varautuuko kukaan siihen, että hartaasti odotettu pentu onkin allerginen murheenkryyni? Eikö oletusarvo ole se, että pentu on terve? Näin naiivi minä ainakin olin. Luusto-ongelmia kyllä osasin pelätä, mutta esimerkiksi hiivavaivat olivat minulle täysin tuntemattomia.

Joka tapauksessa vapun päivänä 2004 hain tyttöpennun, jonka maha oli alusta asti sekaisin, raapiminen alkoi kolmen kuukauden iässä ja jolta leikattiin OD vasemmasta kyynärnivelestä puolivuotiaana.

Teimme Mitsin kanssa todella pitkän taipaleen, kun hain apua ja selvyyttä hänen ongelmiinsa. Itse prosessista joskus toiste, vaikka en sitä enää kovin mielelläni muistele. Oli todella raskasta hakea tietoa, yrittää uutta, toivoa ja taas pettyä. Ja kyllä, hyvä lukija, sain monet kerrat kuulla, että tuo koira on pistettävä kuoppaan ja otettava uusi tilalle! Se ei ollut minun tapani ratkaista ongelmaa, vaan olin päättänyt, että jos on olemassa jokin keino helpottaa Mitsin vaivoja, minä etsin sen. Vaikka hänen ollessaan pari - vuotias näytti siltä, että kaikki kivet on käännetty eikä ole muuta mahdollisuutta kuin tilata se viimeinen lääkärinaika.

Mutta niin vain löytyi ruokavalio ja lääkitys luontaistuotteilla höystettynä (pääraaka-aineina pieni annos kortisonia ja aloe vera - juoma), mikä rupesi tepsimään. Isona apuna oli Sari Kivilähde Eläinkeskus Calenduliasta. Hiiva saatiin kuriin, iho lakkasi kutiamasta ja myös haisemasta. Mitsi alkoi voida tietenkin myös henkisesti paremmin. Hän rupesi lihomaan, ja turkin laatu parani huimasti.

Aika teki valitettavasti tehtävänsä. Alun perin huono suolisto ikääntyi, eikä oikein mikään enää tepsinyt. Eivät ne konstit, jotka olivat nuorempana toimineet. Kutinat tulivat takaisin. Leikattu jalka vaivasi, ja kipuja alkoi selvästi olla. Jouduin antamaan vahvaa kipulääkitystä. Parina viimeisenä päivänään Mitsi raapi silmänympäryksensäkin verille.

Viimeinen niitti oli se lauantai-ilta, kun hän koetti hypätä alas kuistilta. Terveelle koiralle pudotus ei ole yhtään mitään, mutta Mitsin jalat eivät sitä kestäneet, vaan hän tuli päistikkää alas turvalleen. Pelästyin kauheasti. Mutta siitäkin hän vielä nousi.

Maanantaina haimme Fiinun. Mitsi ei pitänyt tulokkaasta, vaan oli suorastaan arvaamattoman oloinen. Pelkäsin hänen vahingoittavan pentua, mikä ei ollut yhtään Mitsin tyylistä! Pihallemme tulleet vieraat narttukoirat olivat toki saaneet pöllytyksen, mutta hän ei ollut koskaan purrut toista koiraa. Hän oli mm. hyväksynyt äitini ottaman aikuisen Nipsu-tytön ilman mitään seremonioita tai hankaluuksia.

Mitsi oli tuskainen, enkä pystynyt enää helpottamaan hänen oloaan. Pitkittäminen olisi enää pelkkää itsekkyyttä. Oli tullut aika luopua rakkaasta ystävästä.

Yllättäen (silti harkitusti, mutta minulta salassa) ratkaisun puolestani teki ystäväni MV. Tiistaiaamuna hänelta tuli tekstari, että pääseekö mieheni hänen kanssaan eläinlääkärille? Hän oli varannut nukutusajan kolmelle koiralle. Kyllä vaan, kolmelle. MV:llä oli myös kaksi koiravanhusta, joiden kohdalla pahin pelko oli se, että takapää halvaantuisi. Spondyloosi oli edennyt varsin pitkälle.

Olimme sopineet jo noin vuotta aikaisemmin, että MV:n tytöt saisivat aikanaan arvoisensa lepopaikan pihaltamme, ja mieheni oli kaivanut pihan laitaan kuopan.

Neljäs päivä marraskuuta 2015 tytöt nostettiin havupedin päälle nukkumaan. Heidän haudalleen tulisi uusi ruusupenkki --- tyttöjen ruusuhauta.

Onko koppa väärän mallinen?

Syksyllä 2013 Mitsi sai pitkästä aikaa kaverin itselleen

Peräkanaa luontoretkellä

Mitä tästä kaikesta jäi ns. käteen? Turhaa rahan haaskausta ja vähtiä, sanoisi moni.
Perehdyin itse asiassa vasta Mitsin myötä kunnolla koiran ruokintaan, ja se tieto hyödyttää tietysti edelleen. Siitä olen erittäin kiitollinen, että sain tarjota Mitsille monta, monta hyvää koiranelämänvuotta. Minun ei tarvitse jossitella, olisiko kuitenkin pitänyt tehdä niin taikka näin.