KOIRIEN ELI VÄINÖN JA FIINUN ELÄMÄSSÄ TAPAHTUU --- Alhovaaran Iisakki ja Swiipus Fiinu esittely

VÄINÖ

Saksanpaimenkoirat ovat kuuluneet mamini elämään kahdenkymmenen viiden vuoden ajan. Minä, Uljas Musta valkoisella rintapiirrolla, olen hänen neljäs sakemanninsa. Olen syntynyt syksyllä 2013.

Ennen minua meillä oli Mitsi-niminen tyttö, mutta kun hänelle alkoi kertyä ikää, eivätkä paikatkaan olleet enää kuin nuorella neidolla, mami varasi pennun samasta kennelistä kuin Mitsi oli kotoisin (piti saada takuupentu), naapurikaupungista. Mutta pentuapas ei ruvennut kuulumaan! Ei, vaikka mami kyseli ja soitti useamman kerran😒mami rupesi olemaan vallan epätoivoinen, kun aikaa varauksesta oli kulunut toista vuotta! Sitten yksi eläinlääkäri kertoi, että Kokemäellä olisi hyviä käyttölinjaisia pentuja, mutta ja erittäin suuri sellainen oli, myisikö kasvattaja pentua mamille. Mamia rupesi jännittämään, ja hän pyysi kaverinsa MV:n soittamaan kasvattajalle, koska naiset tunsivat toisensa entuudestaan. Kasvattaja näytti vihreää valoa, vaikka pennuista oli ollut kiinnostunut yli kolmekymmentä ihmistä.

Mutta urosta hänellä ei ollut enää vapaana. Oih, pitkäaikainen haave isopäisestä ja - tassuisesta söpönaama mussu höpöliinistä näytti jäävän haaveeksi tälläkin kertaa.

Toki saksanpaimenkoiria on myynnissä. Eihän tarvitse kuin vilkaista erilaisille nettipalstoille,  mutta mamille on tärkeää, että kasvattaminen on vastuullista. Ja että koira on terverakenteinen, luonne on tasapainoinen, sillä on hyvä hermorakenne ja ettei tulisi rapsutteluja ja allergioita. Ne ovat aivan vihoviimeisiä😭probleemia!

Mutta eipäs mennyt taaskaan ihan putkeen. Pennuista olivat kiinnostuneet myös viranomaiset ja oli sattunut "kohtalokas" väärinkäsitys: yhden uroksen sijaan he ottivatkin sekä uroksen että nartun!

Pennut loppuivat yksinkertaisesti kesken, eikä mamille riittänyt taaskaan vaavia😿Siitäkös nousi mahdoton poru, vollotus ja hässäkkä. Naapureiden kissatkin joutuivat pennun etsimistalkoisiin, mutta tulos oli nolla pentua, monista eri syistä.

Uusi yllätys oli kuitenkin tulossa. Tuskaisen parin viikon kuluttua, yhtenä sunnuntai-iltapäivänä kasvattajalta pompahti viesti kännykän ruutuun. Joko mami oli ostanut pennun jostain muualta? Hänellä olisi peruutuksen vuoksi yksi poika vapaana!!! Ei, ei, oliko tämä totta? Lukiko mami oikein? Ainakin luki moneen kertaan! Jippii, jippii! Voi sitä riemua ja ilon määrää. Ja viimein, kun saatiin puhelinyhteys kasvattajan kanssa, viesti varmentui. Ei ollut loppukesän pila, vaan suloinen musta pörrökarvainen poika oli vailla rakastavaa kotia.

 Ha-haa, me selätettiin sut!Sun vaaleanpunainen masu näkyy. Lällälää lällälää😄

Mää olen Väinö, 6 viikkoa. Enkös ole supersöpö😍? Olen hyvin tietoinen charmistani nuoresta iästäni huolimatta.

Tässä on lisää mun sisaruksia. Koettavat nakertaa pikku hampuillaan kasvattajan käsiä. Aika epeleitä, mahdottottomia "nuorisorikollisia", mutta hyvin ovat elämissään menestyneet. Kaikkia turhan aikaisia kokeita ovat suorittaneet... hoh, hoh, minua ei voisi vähempää...💤😪


Sitten kun me pennut (neljä poikaa ja kaksi tyttöä) olimme kuuden viikon ikäisiä, mami, iskä ja MV tulivat katsomaan meitä. Ihmiset eivät vielä tienneet, kuka pojista lopulta lähtisi mamin kyytiin. Ei edes kasvattaja-täti. Vaan minäpäs päätin sen itse, vaikka annoin ihmisten luulla heidän olevan päätöksen takana! Kuuntelin mamin ja muiden juttuja korvat höröllä. Oi, tuossa talossa tiedossa olisi metsälenkkejä, paljon leluja, en joutuisi olemaan kovin paljoa yksin ja saisin nukkua sängyssä👍👍👍Enkä joutuisi tarpomaan lumihangessa tai tekemään kahdeksan tunnin työpäiviä kuten pelkäsin virkakoirana joutuvani. Hui kauhistus, samettinen turkkinikin olisi mennyt piloille sellaisessa höykytyksessä.


Minä lähtisin Ritavuoren juurelle.

 (kuva Jussi Sauramo)

FIINU

Olen syksypuolella 2015 syntynyt sakemannineiti. Olen pirpana, joka pirpanoi ja pärpätin, joka pärpättää. Olen Pomo ja Iso tahto. Jos minua ei säädyllisen ajan kuluessa uskota, kimautan niin, että lasit helisevät ja kristallit voihkivat. Kurtistelen kulmiani ja tuijotan vaativasti. Erityisen kipakat moitteet mami saa kotiin tullessaan. Miten se ylipäätään kehtaa jättää minut kahdestaan Väinön kanssa! Milloinkaan, koskaan!
Tiedän aina, mitä haluan, ja ilmaisen sen myös selkeästi. Fair play, eikös?
 

Olen tässä lähdössä Ritavuoren juurelle. Olen ihan pikkuinen ja minua jännittää aika lailla, vaikka koetan näyttää suurelta ja urhealta.

Osoitan tarmokkaita luonteenpiireitä, joita mamin koiralla pitää olla. Näytän, että osallistuisin aktiivisesti ruusujen syysleikkaukseen. Vaikka kun hiukan kasvoin, mami opetti, että meillä ruusut leikataan vasta keväällä. Silti taisin kyllä ensimmäisenä syksynäni ainakin yhden ruusun pilputa😓 kuoleman omaksi. 

Minun ei muuten pitänyt syntyäkään. Tai siis piti, mutta kun ihmisistä näytti siltä, että... noin niin kuin... hmmm... mun koiraiskä ei ollut... höh, siis tykännyt mun koiraäidistä. Vaikka mikäs ihme tuo olisi ollut, koska koiraiskän jalka oli aika pipi. Kuka silloin jaksaa tyttöjä miettiä?

Kasvattaja joutui kirjoittamaan mamille, että pentuja ei olekaan tulossa. ÄÄH, mami oli taas tosi pettynyt ja pelkäsi, että alkaa samanlainen pennun metsästys kuin silloin kun Väinöä hankittiin. Ja mami oli ottanut osaltaan minun kasvattajaani yhteyttä sen takia, että hänellä oli musta narttu, koska mami halusi Väinön kaveriksi mustan tytön.

Niin tietenkin, tuo on juuri sitä mamin perfektionismia. Koirienkin pitää olla samanvärisiä, höh. Olin kyllä aika pahoillani. Mitä ihmeellistä mustassa on? Samaa pimeää koko koira! Aivan yliarvostettua, pyh. Minussa on sentään melkein joka väriä, tai ei sentään sinistä eikä punaista, vaikka pinkki onkin lempivärini.

Mutta elokuussa mami sai iloisen yllätysviestin. Koiraäiti oli viety ultraan, koska masu oli ruvennut kummallisesti pullistelemaan, ja siellä olin näkynyt minä, tietenkin ensimmäisenä, ja muutama minun sisarukseni. Lukumäärästä ei oltu aivan varmoja, mutta joka tapauksessa kasvattaja uskalsi luvata mamille tytön.

Eikä mennyt montaa viikkoa, kun 11.9 klo 13.07 mami sai viestin: Pennut syntyivät viime yönä. Harmaita 2 + 2, mustaruskeita 1 + 2.





 

Tulooni oli sentään varauduttu, ja minulle oli ostettu toivomukseni mukaisia leluja ja tyttömäinen kuppi.

Ruoka oli maittavaa, jostain Reikosta haettua pentupötköä. Se täytti masun sopivasti, ja päätin kokeilla, olisiko laatan ja metallisen tuolinjalan päällä luonikas huilata.

Valvotin mamia melkein koko ensimmäisen yön. En huolinut leluista enkä lohdutuksesta. Uupumus vei silti välillä väkisin voiton.

 Aamu saapuu kuitenkin aina, on nukkunut tai. Silloin, ensimmäisenä päivänäni Ritavuoren juurella, mami joutui tekemään ikävän, mutta vääjäämättömän päätöksen, jota oli ihmisten tapaan lykännyt.