Madeira: linnoitus A Fortaleza do Pico / The Peak Castle + kissavideot

Linnoitukselle kiivetään nykyään näköalan vuoksi, toisia myös sen historia kiinnostaa.

Linnoitusta alettiin rakentaa 1600 - luvun alkuvuosina, ja sen tehtävä oli suojella saarta tunkeilijoilta. Asukkaat olivat vaurastuneet sokeriruon kasvattamisella, mikä houkutteli merirosvoja. Vuonna 1566 ranskalainen Bertrand de Montluc hyökkäsi kaupunkiin ja aiheutti suurta vahinkoa ja kärsimystä. Hänellä oli mukanaan 1300 merirosvoa, jotka ryöstivät, tappoivat ja raiskasivat. Tämä oli alkusysäyksensä saaren puolustuksen tehostamiselle.

Matkalla saa hien pintaan ja 10 000 askelta tulee täyteen huomaamatta. Samalla voi tutkailla paikallista elämänmenoa, kun kulkee kauemmas keskustasta.

Tähän kohtaan täytyy kertoa koiratarina. Nuori mies tuli beaglepojan kanssa juosten alas todella jyrkkää katua. Sen ymmärrän, että kovakuntoinen ihminen juoksee ylöspäin, mutta tuo näytti jo melkein vaaralliselta. Mutta ei mitään, molemmilla tuntui olevan hauskaa. Koiran omistaja oli selvästi valveutuneemmasta päästä, koska beaglella oli valjaat. Puhelimme mieheni kanssa, että ensimmäisenä beagle ei tunnu parhaimmalta valinnalta tällaisiin olosuhteisiin, mutta oikeastaan se onkin passeli rotu. Kerrostaloasuntoon se on näppärän kokoinen ja jaksaa liikkua näin aktiivisen omistajan mukana. Jos taas asutaan omakotitalossa, pihat ovat hyvin aidatut, joten metsästysvietti ei pääse kuljettamaan koiraa hukan teille. Mitään metsästettävää saarella ei kyllä ole, jos ei sitten sisiliskoja lasketa.

Sivukaduille on kiva poiketa, tietenkin asukkaiden yksityisyyttä kunnioittaen.

Oikealla reitillä ollaan.

Portista sisään... pääsy on ilmainen, mutta lippu pitää silti ottaa. Laskentaanko lippujen kannoista kävijämääriä?

Portin vieressä on selostettu lyhykäisesti linnoituksen historia.

Oi, oi miten rumia kerrostalot ovat perinteisiin mataliin rakennuksiin verrattuina!

Mökki poikineen.

Linnoituksessa on jonkinmoinen baari. En itse asiassa edes kurkannut sisälle, mutta juotavaa ihmiset sieltä hakivat. Viereisestä ovesta pääsee näyttelytiloihin, jotka kiinnostivat minua enemmän.

Teksteissä kerrotaan saaren historiasta, mutta minusta kiintoisimpia olivat maalausten kopiot. En niiden taiteellisesta arvosta osaa sanoa sitä enkä tätä, mutta oli ihana katsoa rinteitä, jotka olivat lähes neitseellisessä tilassa.

Vaikuttava rakennus, ja on varmasti herättänyt kunnioitusta aikoinaan, kun pahoissa aikeissa seilanneet ovat lähestyneet satamaa.

Hotelli MONTE CARLO sijaitsee linnoituksesta vähän alaspäin. Parina vuonna se oli majapaikkamme; edelleen näkymät rinteille ovat aina yhden (kalliin) kaljan arvoiset.

Ulkopuolelta hotelli on pysynyt aivan samana. Tarkoitan, että rappiota vain viivytetään, laitetaan paikkaa paikan päälle. Onko suoraviivaista vetää tästä johtopäätöstä, että huoneetkin ovat samassa kuosissa? Kyllästyimme niukkaan varustukseen. Edes jääkaappia tai mitään keittomahdollisuuksia ei ollut. Hotellin sijainti sen sijaan on kymppi +. Mutta aina ei saa kaikkea, ei edes maksava turisti.

Päärakennuksen kylkeen pykätty aamiaishuone on järkyttävän ruma. Samanlainen kuin meillä 1940 - ja -50 -lukujen taloihin rakennetut elintasosiivet.

Kumminkin traditioksi on muodostunut, että käymme kaljalla Monte Carlossa.  Ihailemme rinteitä ja tiedämme olevamme lomalla. Sen tunteen saavuttaminen ei käy helposti meiltä kummaltakaan, minulta vielä hankalammin.

Tämän hauskan näytelmän näimme edellisenä iltana, kun olimme menossa Pestanan coctailpartyyn. Tarjoilija oli jättänyt lautaset ja ruoat korjaamatta. Kun tulimme pöydän luokse, kissa maukui maassa kuin lupaa pyytäen. Me kannustimme häntä! Hyppää sinne vaan, kukaan muu kuin me ei näe.  Ja me ei kerrota.

 

Hotellin kissoilla ei ole hätää, niitä ruokitaan. Mutta ranskalaiset ovat herkkua kenelle vaan!


Kiitos kiinnostuksestasi!