Uusi kirja, KRISTIINA VEHNÄPÄÄ, alkoi elää

Minulta kysytään usein, mistä sain kimmokkeen juonelle. En tiedä, on vastaukseni. Se vain tuli jostain, ja niin kävi nytkin.

Näin ensin silmissäni nuorehkon naisen (nimen keksin myöhemmin) ja tiesin, että jollain tavalla häneen liittyvät rosvot, ryövärit tai miksi keskiajan rikollisia halutaan kutsua. Siitä juoni lähti kehittymään.

Mutta ennen kuin voi lähteä kirjoittamaan on selvitettävä itselleen monta yksityiskohtaa. Otan esimerkkinä nimet.

Mitkä etunimet ovat olleet käytössä 1300 - luvun lopussa? Millaisen nimen voin "antaa" vaikka vuonna 1340 syntyneelle miehelle? Entä mikä hänen isänsä nimi on ollut? Kaikkihan ovat jonkun poikia ja tyttäriä. Varsinaisen nimen lisäksi hänellä on voinut olla jopa useampi kutsumanimi. Abraham on vääntynyt Aaproksi, Aproksi, Aapoksi tai Aappoksi. Kutsumanimi on voinut myös ilmaista ominaisuutta tai kuvata ulkonäköä, kuten Vehnäpää. Jos hän on merkittävämpi henkilö, hänellä on todennäköisesti myös sukunimi. Keksinkö sellaisen itse vai löydänkö jostain sopivan?


Muinaisnimet ovat myöhäiskeskiajalla virallisista asiakirjoista jo jääneet pois, ja kristilliset nimet ovat tulleet tilalle. Viralliset nimet, monesti ruotsalaista alkuperää olevat, muokkautuivat pikku hiljaa kansankieliseen asuun. Ensimmäisinä ilmestyvät Topi ja Antero, mutta esim. Pekka ilmaantuu vasta 1500 - luvulla. 

Naisten nimistä on vaikeampi saada tietoja, koska ennen 1600 - lukua heitä ei merkitty asiakirjoihin. Pyhimyskalenterin nimet ovat kuitenkin olleet käytössä. Mariaa ei vielä keskiajalla annettu, vaan vasta 1500 - luvulla.

Myös se piti selvittää, onko keksimäni juoni uskottava. Olisiko niin voinut käydä? Kyllä, löysin vahvistuksen idealleni!

Tässä muutamia tietokirjoja, joita olen lukenut viime viikkoina.

Matkaopas keskiajan Suomeen on kiinnostavasti ja selkeästi kirjoitettu. Se ei ole liian tieteellinen, mutta sisältää paljon hyödyllistä tietoa vaikka käytössä olleista rahoista ja hinnoista.

Eilen löysin huuto.netistä Välähdyksiä keskiajasta - kirjan ja varasin sen heti itselleni. Parissa antikvariaatissa kirjaa oli ollut, mutta joku muu oli ehtinyt ennen minua. Odotan löytäväni tästä kirjasta rakennusten ja pihapiirin kuvausta.

Sarkajako on aiheuttanut sen, että naapurukset ovat asustaneet kirjaimellisesti kylki kyljessä. Nykyvinkkelistä katsottuna järjestely tuntuu kovin hankalta. Tilaa olisi ollut, mutta silti rakennukset ovat olleet niin lähekkäin, että tulipalon syttyessä koko kylä on voinut palaa.

Sain nuorena vanhemmiltani lahjaksi tämän kirjasarjan. Nämä ovat yleisteoksia ja keskittyvät lähinnä poliittiseen historiaan. 

Muinaisusko kulkee rinnakkain katolisuuden kanssa. Maailma on täynnä "väkeä": haltijoita ja tonttuja. Enteitä tähyillään ja lausutaan loitsuja.

Erittäin seikkaperäinen kirja! Tästä löytyy jopa kaavat pukujen ja asusteiden valmistamiseen.

Kirjoitan kuitenkin viihdekirjoja, ja siksi on tehtävä kompromisseja. Henkilöt ovat "kaunisteltuja" romaani-ihmisiä, vaikka samalla pyrin tarkkuuteen faktojen suhteen. Esim. lanttua ei vielä kasvateta, perunasta puhumattakaan.


Tässä vielä lukunäyte Vainio-Tanin Elsasta. Se unohtui postauksesta, jossa kerroin kirjan ilmestymisestä.

Elsa menee Markun kanssa suutarille...

Vanhan kamarin ovesta ilmestyi Anna, joka joutui tukeutumaan keppiin. Anna oli varmasti hurmannut miehen kuin miehen, mutta nyt tukka oli muuttunut tuhkan harmaaksi, iho oli uurteinen, ja sormet olivat vääntyneet ja nivelet paksuuntuneet. Silmissä välkkyi sen sijaan edelleen nuoruus. Ne katsoivat minuun kirkkaina ja uhmaavina.
Hän kärsi taatusti säryistä: reumatismi taisi kalvaa luita. Tuijotinko hänen käsiään liian kauan, koska Anna äyskäisi: kuka tällainen vieras oli, joka häiritsi taloa pikku pyhinä. Jälkeenpäin tajusin, että Anna todellakin käytti sanaa talo ja oikein painotti sitä.
Suutari työnsi raskaan tuolin taemmas ja toisti sovittelevasti mummulleen, että hänhän oli maininnut piian tulevan Juuselan Markun kanssa. Korokepohjallista piti korjata.
"Niin taisit sanoa", Anna ynähti ja siirtyi penkin päähän istumaan.
Seisoin edelleen oven suussa pojan kanssa, joka ujosteli kovin, Markku painoi päänsä tiukasti helmoihini.
Ulriikka päästi sellaisen naurun, että minua puistatti. Se oli sekä karmiva että ilkeä.
"Helmer hyvä, ei tämä tyttö ole piika, vaan Vainio-Tanin Elsa Laitilasta."
Annan pää käännähti äkkiä kuin vaaniva eläin minua kohti, ja katse muuttui vihaiseksi. Olisin astunut ulos, jos olisin voinut, mutta jalkinetta oli korjattava. Matkallakin Markku oli valittanut jalkoja palelevan: huopikkaat oli yksinkertaisesti saatava käyttökuntoon.
"Onhan mummu tästä tytöstä kuullut", Ulrika jatkoi suu halveksivassa vinossa. "Ettei vaan muorin muisti olisi pettämässä?"
Kiusallisen tokaisun päälle nainen hörötti taas naurun, mikä sai minut epäilemään hänen olevan päästään vialla.
Helmer nousi seisomaan ja kätteli minut. "Anteeksi vaan, olin siinä luulossa, että joku piika tulee lapsen kanssa." Naisille hän tokaisi: "Neiti on tullut toimittamaan nuoren herran asiaa minulle, suutarille. Ei teille, joten antakaas akat olla höpsimättä."
Ojensin huopikkaat hänelle, ja hän viittasi nopealla liikkeellä penkkiä kohti. Istuin varovasti, ja Markku piteli edelleen kasvojaan hameessani.

Ja niin edelleen...

 "Lukeminen kannattaa aina" - eikö joku viisas ole näin sanonut?

Hyvää alkavaa viikkoa Sinulle!