Madeira: jeeppisafarilla "hullun" Davidin kyydissä

Sāo Lourenço - saaren itäinen kärki

Matkamme meinasi tyssätä alkuunsa, koska kuljettaja ei löytänyt kaveriamme hotellilta. Meille opas taas oli tähdentänyt, että kaverimme piti odottaa jeeppiä SAM - bussiaseman luona. VÄÄRIN! Jeeppisafareille haetaan myös niiltä hotelleilta, joihin isommat autot eivät pääse.

David - kuljettajamme oli soittanut kaverimme huoneeseen ja käynyt kolkuttelemassa oven takana. Meidät piti hakea klo 8.45, ja kun aika oli ylittynyt puolellla tunnilla, soitin oppaalle. Oliko meidät unohdettu noutaa? Äkkiä selvisi viivästyksen syy. Asiakas oli kadoksissa.

Karun kaunista

Ajoimme ensin Funchalista tylsää moottoritietä pitkin Sāo Lourençon niemelle. Autossa oli tiivis tunnelma. Kuljettajan vieressä on yksi paikka, hänen takanaan penkit kolmelle ja loput neljä istuvat takana kylki menosuuntaan lähes toistensa syleissä. Toinen seurue oli tanskalainen perhekunta, kaikki isoja ihmisiä, joten tilaa ei liikaa ollut. Minä ja mieheni istuimme melkein koko ajan huonoimmilla paikoilla takaoven vieressä.

Jos rakastat mukavaa ja tasaista kyytiä, safareille ei kannata lähteä, mutta jos pidät vauhdista ja vaarallisista tilanteista, nautit varmasti.


Näillä retkillä näkee saarta monipuolisesti.

Tämän jälkeen vasta hauskuus alkoi, kun päästiin huristamaan pitkin "local motorway" - reittejä, kuten David kutsui kapeita, juuri ajettavassa kunnossa olevia teitä.

Näissä meno on vielä rauhallista, ja valitettavasti pahimmissa paikoissa ei voinut kuvata. Oli vaan keskityttävä siihen, että pysyi penkillä eikä lyönyt päätään tai pompannut kenenkään syliin. 

David selitti lähes taukoamatta, hullutteli ja pelleili. Hänen lempilausahduksensa oli: don't worry... yet. En tajua, miten jonkun ääni kestää huutamista päivästä toiseen, ja vielä kun hän ajoi ikkuna auki. Hrrr...

Suuntasimme kohti Penha de Águia - vuorta, Kotkakalliota.

Onneksi pääsimme välillä jaloittelemaan. Kävelimme puolen tunnin levadanpoikasen, jolta oli komea näkymä alapuolella olevaan kylään ja laaksoon.

Ainoa, mitä en olisi halunnut nähdä, olivat ne kaksi kahlekoiraa, jotka silmiini osuivat. Raukat viettävät koko elämänsä metrin pituisessa kahleessa😭Samaten tämä oli ainoa kerta, kun Davidilta ei tullut nokkelaa ja vitsikästä vastausta. Kun moitin koirien huonoa kohtelua, hän häipyi todella äkkiä paikalta.



Pistäydyimme myös sokeriruokotislaamossa, missä kuulimme pääpiirteittäin viinan ja siirapin teosta.

Myymälässä saa maistella lopputuotteita ja tietenkin tehdä ostoksia.

Itse David

Lounastauko oli Santanassa, jossa on vielä muutamia alkuperäisiä taloja jäljellä.

Lounas, 12 €, oli kuulemma oikein herkullinen ja runsas alkukeittoineen, jälkiruokineen ja juomineen. "Pöyt ol klupusenas pulloist." Näin ystävämme kehui. Me olimme nuukia (enkä jaksa syödä kovin paljoa kerrallaan). Olimme ostaneet täytetyt sämpylät, 2,5 € / kpl, evääksi ja totesimme niiden riittävän aivan mainiosti. Eikä ravintolan omistaja pahastunut, vaikka söimme ne sisällä, kunhan jotain tilaisimme.

Söpö ulkoa, mutta aika vaatimaton sisältä.

Sitten alkoi matkan hauskin (tai pelottavin, miten kukin sen otti) osuus. Lähdimme kipuamaan kohti Pico do Arieiroa - korkeinta vuorta, jonne pääsee autolla.

Ajoimme mahdottomia kinttupolkuja pitkin! Pelkkää vettä ja monttua. David pelleili jonkun kerran, että jäimme kiinni, ja jo alkumatkasta hän oli tehnyt selväksi, että jos näin käy, naiset työntävät. Selvähän se.

Yhden kerran luulin todella, että nyt auto kaatuu. David ajoi sen tahallaan syvään uomaan, ja auto keikahti jyrkästi oikealle. Pidin kaksi käsin kiinni kauhukahvasta ja painoin kaikin voimin jaloilla lattiaan.

Arieirolle emme päässeet, koska oli satanut lunta, ja tie oli suljettu puomilla. Meitä suomalaisia nauratti, ja ehdotin Davidille, että joku meistä voi ajaa autoa. Nelivetojeeppi olisi pienessä lumessa kulkenut helposti kesärenkaillakin.

Lohdutukseksi David vei meidät Pico Alton - näköalapaikalle, 1129 metrin korkeuteen. Sieltä näkyi Funchal kokonaisuudessaan.

Hauskasta päivästä oli enää jäljellä luruttelu alas kohti hotelleja. Olimme nauraneet niin paljon, ettei kukaan muistanut, milloin viimeksi. Ensi kerralla jälleen jeeppisafarille, eikö?

Madeira: levada Marocosista Canicaliin

Otsikkoon en saanut ympättyä erikoismerkkejä, joiden kohdalla kuuluu lausua suhiseva ässä, joten tässä levadan nimi täsmällisesti. Se on Maroçosista Caniçalin tunneliin.

Näkymät laaksoihin ovat mielettömän kauniit!

Levada on helppo, ja noin 12 km pituudeltaan. Hyvät, tukevat kengät ovat silti tarpeen, ja varovainen pitää aina olla, koska polku voi olla liukas. Esim. levadeisokset (ammattikunta, joka huoltaa levadoja) työskentelivät edellämme, ja kiville oli lentänyt raivaussahasta märkää ruohoa.

Rotherin Walking Guide tiedottaa levadalle pääsevän bussilla numero 156, ja tiesin kavereidemme käyttäneen tätä linjaa. Olin ladannut kuitenkin yhden aikataulusovelluksen, ja sen mukaan bussi 86 kuljettaisi meidät perille puoli yhdentoista aikaan, jolloin olimme päättäneet lähteä. Minua alkoi kumminkin epäilyttää, ja soitin oppaalle. Hänestä kirjoihin kannatti luottaa, ja hän tarkisti asian painetusta aikataulusta. Kyllä vaan, 156 lähtisi SAM-yhtiön pääasemalta La Vie - kauppakeskusta vastapäätä.

Olimme ajoissa paikalla ja kävimme kysäisemässä toimiston ystävälliseltä rouvalta. Hän tyrkkäsi käteemme aikataulun meno - ja paluuaikoineen (takaisin bussilla numero 113). Puolelta olikin lähdössä auto numero 208! Voi turistiraukkaa, joka joutuu helposti päästään pyörälle aikatauluviidakossa. Onneksi ihmiset ovat avuliaita ja pitävät vahtia, että turistit eivät esim. nouse pois väärällä pysäkillä.

Kun auto 208 kurvasi pysäkille, ja kuljettaja tuli ulos, hän viittilöi heti minulle, että tänne päin. Näki tietysti vetimistämme, että olimme levadalle menossa. Silti minun piti vielä autoon noustessa tarkistaa, että meneehän tämä Maroçosiin ja levadalle. Kyllä, kyllä, oli vastaus.





Matka kesti reilun tunnin, ja sinä aikana voi katsella kauniita maisemia reitin kivutessa ylös ja Funchalin jäädessä taakse ja alas.


Levada alkaa A Calçadinha - nimistä baaria vastapäätä. Varsinaisesti siinä ei ole pysäkkiä, mutta kuski pysäytti auton ja paimensi meidät ulos.


Alla on kaksi videota, jotka kuvasin kävellessä: paikallista asumusta vilahtelee oikealla. Vaikka sääntö numero yksi on, että jos kuvaa, täytyy pysähtyä, mutta tässä kohtaa ei ollut minkäänlaista vaaraa.

Asuuko pikku talossa onnellinen perhe?

Levadassa vettä riittää.Onneksi, koska saaren koko elämä riippuu siitä.

Juomatauko. Onkohan joku tuonut ruukut vaeltajien iloksi? Asumusta lähellä ei nimittäin ollut.

Kestää viisi kuukautta ennen kuin banaani on poimittavissa.

Välietappi, jos kaipaa vessaa ja virkistystä. Tai jos eväät uhkaavat loppua. Vessapaikkoja tällä levalla kyllä piisaa, jopa naisille.

Peräperään muutama lyhyt video rinteistä ja laaksoista. Eivät ole missään järjestyksessä.

Ohitimme (ilmeisesti) perhekunnan, joka oli istutustöissä. Heiluttelimme heille ja peukutimme kovaa työtä. Kuuntele tarkkkaan😉, heidän puheen sorinansa kuuluu alla olevalla videolla.

Vuohia laiduntamassa. Nämä onnekkaat olivat meistä huomattavassa paremmasssa asemassa kuin ne alapuolella määkivät, jotka olivat kytkettyjä ja tietenkin seonneet lioistaan kiinni ruohoihin.

Kekseliäs portti

Perunahan se sieltä pukkaa

Jos haluaa lisää vaativuutta, tästä kohtaa polut risteävät: mustapohjainen taulu ohjaa kulkijan Boca do Riscolle. Tällä rannikkoreitillä vaaditaan kokemusta, varmoja töppösiä ja korkeiden paikkojen kestoa.

Panoramakuva

Pikku kojuja nähtiin useampia reitin varrella. Näppärä keino myydä omia tuotteitaan! 3 banaania maksoi vain 50 centtiä. Haluan uskoa, että turistit ovat rehellisiä ja maksavat siitä, mitä ottavat. Paikallisen väestön oltavat eivät todellakaan ole ruusuiset, ja kunnioitan niitä, jotka rehellisellä työllä koettavat ansaita.

Pikku tunneli pitää kävellä, ennen pysäkkiä. Jos piukat paikat pelottavat, niin pelottaa tämäkin. Valo on avuksi, vaikka opas kertoo, ettei sitä tarvita.

Pysäkki oikealla puolella tietä, tunnelin suun alapuolella.

Tosin me ja englantilainen pariskunta myönnyimme taksille, joka lupasi kuljettaa meidät KESKUSTAAN, 5 € / henki. Siis lähes samaan hintaan kuin linja-auto. Mutta hinta todellakin on keskustaan, ei omaan hotelliin. Me halusimme lopulta kyydin hotellille ja koska kuljettaja ei oikein osannut englantia, käytiin melkoinen sananvaihto😂Hyvä ettei hän kiskonut meitä väkisin pois autosta. Huusin takapenkiltä, että totta kai me maksamme lisää. Noh, hän ei edes tiennyt hotelliamme, Four Views Baiaa, vaikka se on keskeisellä paikalla ja aika iso hotelli. Vasta kun luin Tjäreborgin sovelluksesta osoitteen, hän tajusi kutakuinkin minne tahdoimme. Sitten neuvottiin, että ei tuosta vielä, vaan tuonne ylös jne. Huh, olipas hassu tilanne. Ilmeisesti mies oli Machicon takseja, vaikka silti ihmettelimme pääkaupungin huonoa tuntemusta. Lopuksi toivottelimme hyvää kotimatkaa ja ettei hän vaan eksyisi😂.

Söpö kisuliini tuli seurustelemaan kanssamme pysäkillä. Minun oli kova nälkä, mutta kröhöm... kisu sai reilut palat jäljellä olleesta sämpylästä. Ja nuoleskeli suupieliään.

Kiva levada! Tästä sopii, jos on tarvis, aloittaa Madeiraan tutustuminen.

Kiva kun jaksoit loppuun asti. Seuraavilla kerroilla aherretaan Rabaçalin levadalla ja riekutaan jeeppisafarilla. Ne nyt ainakin tältä reissulta haluaisin jakaa kanssasi.

Kaksi kuukautta kestänyt sairaala - vuodeosastorumba

Kevennyksenä Baltic Princessin kannelta viime tiistaina ottamiani kuvia.

En puhu itsestäni vaan äidistäni, ja koetan kertoa tapahtumat (ehkä tästä on jollekin hyötyä) kajoamatta hänen yksityisyyteensä ja paljastamatta liikaa. Joka tapauksessa,  Suomen terveydenhoitojärjestelmä on tullut kokonaisuudessaan erikoissairaanhoidosta kotihoitoon liiankin tutuksi näinä viikkoina.

Reissu alkoi syyskuun lopussa keuhkokuumeella. Äidin peruskunto romahti muutamassa päivässä, ja veimme hänet naapurin rouvan kanssa terveyskeskukseen. Eurajoella on tähän asti ollut rahaa palkata riittävästi henkilökuntaa, ja saimme nauttia hyvästä ja nopeasta palvelusta. Äiti otettiin muutamassa minuutissa tutkittavaksi ja todettiin CRP:n olevan niin korkea, että jatkotutkimukset Porissa olivat paikallaan.

Muistanko edes kuinka monta kertaa CRP nousi ennen kuin keuhkokuume oli nujerrettu? Tosin muustakin oli kyse kuin keuhkokuumeesta. Vähän väliä tuli takapakkia, ja puhelimeni soi. Taas oli uusi Porin reissu edessä.

Äidillä on tulehdusastma, ja lääkärit ovat sitkeästi pistäneet kaikki oireet keuhkojen piikkiin. Olimme tammikuussa homeopaatilla, joka kertoi sepelvaltimotukoksista. Äiti pyysi hartaasti useammalta lääkäriltä, että sydäntä olisi tutkittu, mutta ei. Syy: ei ole mitään sepelvaltimotautiin viittaavia oireita. Ei tietenkään, vaikka ihminen puhalsi ja huohotti minuuttikaupalla otettuaan kaksi askelta😠, ja jopa levossa hengittäminen rupesi olemaan työlästä. Aivan naurettavaa perustelua siis, koska kaikille ei koskaan tule esim. rintakipuja, varsinkaan naisille.

Noin kolme viikkoa sitten puhuin sisätautiosaston lääkärin kanssa ja kysyin mm.: "Miksi äidin vointi huononee heti, kun hänet siirretään takaisin vuodeosastolle (tai nimike on nykyään terveyskeskuksen sairaala)? Vastaus kuului: "Sitä mekin olemme täällä ihmetelleet ja koettaneet miettiä, mitä emme huomaa." Myöhemmin selvisi, mitä he eivät olleet huomanneet.

Huoltani lisäsi se, että vuodeosastolla on ollut huono maine. Olen kuullut suoranaisista laiminlyönneistä, enkä tarkoita huhupuheita, vaan omaiset ovat kokeneet läheisiään kohdellun väheksyvästi. Olin siis todella tarkkana äidin hoidon ja kohtelun suhteen. Kysyin alussa joka päivä, onko sinulle oltu ystävällisiä.

Ilokseni voin kertoa, että en havainnut moitteen sijaa! Hoitajat ovat pääasiassa nuoria naisia, jotka ottivat äidin (ja tietysti muutkin potilaat) huomioon ihmisenä, kokonaisuutena. He jaksoivat kannustaa, kuunnella, silittää kättä ja hymyillä.

Viimein oltiin niin pitkällä, että äiti siirrettiin kuntoutumaan kotipalvelun yksikköön, jossa piti olla oma-aloitteisempi ja esim. käydä itse syömässä alakerrassa olevassa ruokalassa. Tämä oli virheliike. Äiti ei viihtynyt osastolla, vaikka minusta se on todella viehättävä, kodinomainen paikka. Kaikki on uutta, tyylikästä ja käytännöllistä.

Tilanne kärjistyi yhtenä tiistaina, kun äitiä ei tultu hakemaan päivälliselle. Hän hermostui siitä kovin, eikä se minustakaan kivalta tuntunut, koska ravitsemus oli mennyt kovin huonolle tolalle: aterioita jäi väliin, ja jos äiti meni ruokalaan, ruoka ei maistunut.

Kotiin päästyäni soitin osastolle. Oli käynyt vahinko, hänet oli toisin sanoen unohdettu. Hoitaja näpäytti minua, että tämä on omatoiminen osasto, ei meillä ole mahdollisuutta vahtia jokaista potilasta, emmekä me voi pakottaa ketään syömään. Kysyin, onko äiti ollenkaan oikeassa paikassa, koska hän ei uskalla (ei sen puoleen halunnutkaan) lähteä omin päin ruokalaan? Ja kuka pystyy syömään, kun ruokailutilanne tuntuu ahdistavalta ja epämiellyttävältä?

Kotiin olisi siis päästävä mahdollisimman pian.

Kun menin hoitopalaveriin, äiti oli todella voipunut ja pahoinvoiva. Palaveri saatiin pidettyä, mutta sen jälkeen hoitaja vei äidin terveyskeskukseen. CRP oli taas noussut, ja EKG:ssa oli sen kaltaisia muutoksia, että epäiltiin menossa olevan sydänkohtauksen.

Olin suunnitellut kirjoittavani huonosti edistyvää kirjaani, Kristiina Vehnäpäätä, loppupäivän, koska mieheni oli poissa, ja minulla olisi ns. omaa aikaa. Vaan toisin kävi. Olin aivan pois tolaltani, itkeskelin enkä uskaltanut soittaa päivystykseen, mikä oli tietysti hölmöä. Olin kuin jänis, joka työntää päänsä pensaaseen, mutta pelkäsin uutisten vain pahentuvan. Äidin kännykkä ja muutkin tavarat jäivät osastolle, joten en saanut häneen yhteyttä.

Tuntien piinan jälkeen soitin, ääni väristen ja itku kurkussa.

Hoitaja oli hämmästynyt, kun kysyin sydänkohtauksesta. "Ei hänellä mitään sydänkohtausta ole. Nämä EKG:n muutokset ovat näkyneet jo lokakuussa, ja muuten kaikki, diagnoosi ja hoito, on vielä aivan auki."

HÄH??? Seuraavina päivinä ilmeni, että lokakuussa on todella ollut sydäntapahtuma. Oletko kuullut sellaista termiä? Minä en ollut, ja tivasin, mitä se tarkoittaa? Onko silloin ollut kohtaus? Ehkä, hoitaja vastasi, mutta sitä ei saada enää kiinni, eikä sillä ole merkitystäkään, mutta... sepelvaltimotauti hänellä on. 

No niin, tulihan se diagnoosi sieltä😒

Samalla löytyi suoliston puolelta tulehdusta, en käy sen tarkemmin selvittämään, mutta tämä vaiva on osaltaan vienyt yleiskuntoa alaspäin. Ja CRP:n nousut ovat liittyneet myös tähän sairauteen, jota tullaan tutkimaan lisää.

Minun ei tarvitsisi edes kertoa, että kuluneet viikot ovat olleet henkisesti ja fyysisestikin kuluttavia. Unimaailmani on alkanut myös oirehtia: milloin putoan itse jostain, milloin joku potilas kaatuu pitkin pituuttaan lattialle, enkä ehdi auttamaan. Koen ilmeisesti itseni voimattomaksi.

Äiti kotiutui eilen, omasta tahdostaan, koska kotipalveluyksikköön hän kieltäytyi ehdottomasti menemästä. 

Kotipalvelun tuesta huolimatta minulla on, ainoana lapsena, melkoinen huoli ja taakka. Äidillä on paljon ystäviä ja naapurissa asuu avulias rouva, mutta heidän apunsa on vapaaehtoista eikä jokapäiväistä.

Tämän tilanteen takia blogini hiljenee x-ajaksi. Lisäksi haluan käyttää liikenevän ajan kirjan kirjoittamiseen. Käyn edelleen lukemassa toisten blogeja, mutta en välttämättä kommentoi niin usein kuin tähän asti olen tehnyt.

Äidin sairauden lisäksi suru-uutisia on suorastaan tulvinut. Olen menettänyt monia ystäviä, tuttuja ja sukulaisia. Toivottavasti elämä tasoittuu.

Kiitos vierailustasi💖onnellista viikonloppua Sinulle!

Syyskuvia

Syksyisestä luonnosta ja pihasta on ollut pakko ottaa paljon kuvia, niin kaunista on ollut. Tässä muutamia otoksia. Ja kuinkas sattui, että muutaman tunnin aikana tänne ilmaantui syksyn tilalle talvi! Lunta on tällä hetkellä viitisen senttiä. Maisema muuttui aivan täysin yhdessä hetkessä. Heh, taisi jäädä tämän päivän suppisretki tekemättä.

Suppiksia olemme poimineet Väinön kanssa monta ämpärillistä. Viime viikolla löytyi monin paikoin  kanttarellejakin. Nyt taisivat paleltua...

Onneksi on pimeys!

Vilkkuvaa valoa.

Hetki sitten...

Riippusillalla.

Upeita auringonlaskuja.

'Louise Bugnet'

'Paimio'

Mukavaa viikkoa! Kiitos kun kävit vierailulla!

Vielä kerran Madeiralle... fadoilta

Hotellimme järjesti sopivasti fadoesityksen ja illallisen viimeisenä iltanamme. Houkuttelimme ystävämme, joihin olemme alunperinkin tutustuneet Madeiralla, mukaan.

Fadomusiikin historia alkaa noin 1820-luvulta. Pohjalla on Brasiliasta tulleiden orjien afrikkalaiset soundit. Ensin se oli tavernoiden musiikkia, mutta nykyään se kelpaa myös hienompiin ympyröihin.

Fado tulee latinan sanasta fatum - kohtalo, ja musiikin perusvire onkin usein kaihoisa, tunteellinen ja haikea. Lauletaan intohimosta, mustasukkaisuudesta, kaipuusta, koti-ikävästä ja yksinäisyydestä. Tämä on fadon ensimmäinen perusmuoto, ja monille tutuin. Duurissa kulkevan, nopeatempoisen laulun aiheet ovat iloisemmat. Kolmas laji, kahden laulajan improvisoitu teksti on nokkelaa naljailua. Tällaista en ole koskaan kuullut, mutta se olisi toivottua vaihtelua esityksiin, jotka käyvät dramaattisina aika raskaiksi.

Otin pari videota esityksistä, mutta en tiedä, mitä on tapahtunut. Videoita ei löydy edes One Drivesta. Noh, jos musiikin laji on jollekulle tuntematon, youtubesta varmasti löytyy.

Laulua säestetään yleensä portugalilaisella ja klassisella kitaralla. Laulajan eli fadistan eläytymiskyvyllä ja ilmaisun taidokkuudella on suurempi merkitys kuin hiotulla laulutaidolla.

A Seta on kuuluisa ravintola, jossa fadoa varmasti pääsee kuuntelemaan. Se on kuuluisa myös lihavartaistaan.

Vanhassa kaupungissa on Marcelino´s - niminen viinibaari, johon menimme ensimmäisellä yhteisellä matkallamme mieheni kanssa. Musiikki oli nautittavaa, mutta mutta... torakoita vilisi joka puolella niin runsaasti, että minuun iski paniikki. Ne olivat isoja, melkein kuin meillä hiiret. Huh, pois sieltä oli lähdettävä, enkä toiste ole uskaltanut kurkata sisälle. 

Alkupala

Lihavartaat olivat täälläkin suosiossa. Lisäkkeeksi tuotiin isot vadit tuoresalaattia, kypsennettyjä vihanneksia ja ranskalaisia. Oi että, liikaa tuli tietenkin syötyä!

Minä otin tonnikalapihvin, joka oli valtavan kokoinen. Puolet olisi riittänyt. Tarjoilija kysyikin, enkö pitänyt ruoasta.

Viinin kanssa olivat varsin kitsaita. Hädin tuskin joku tiraus lorautettiin lasin pohjalle. Sitä ihmettelimme kovin, koska ravintolalle yksi pullo perusviiniä ei euroa kahta enempää maksa.


Madeirakuume nosti heti päätään, kun aloin tehdä postausta; ai ai, se on hirmuisen sitkeää sorttia. Kaikkiin se ei tartu, mutta minulla on ollut huono vastustuskyky😜 Onneksi on matka varattuna, ja toivotaan, että matkatoimistot pysyvät tolpillaan.


Kiitos vierailustasi! Rentouttavaa viikonloppua!