Kuulumisia

Blogini on ollut hipihiljaa, ja siihen on montakin syytä. Yksi on se, että olen vimmalla kirjoittanut ja tarkistanut kirjaa Kristiina Vehnätukka. Vihdoin eilen lähetin sen kustantajalle ja odotan oikovedosta. Jännittävää! Kirja on "vasta" vuoden myöhässä. 

Ikävämpi syy on, että äitini kuoli 16.10. Ennen hänen kuntonsa romahtamista päätimme pistää hänen talonsa myyntiin ja hänellä oli huone odottamassa kotihoidon alaisella palveluosastolla. Sinne asti hän ei ehtinyt. 

Komea nuoripari, eikö? Kuva on otettu erään maatalon pihalla kello viideltä aamulla. Emäntä oli juuri ollut menossa navettaan. 

Talon kiivas tyhjentäminen alkoi heti, kun se oli myynnissä. Äitini ei onneksi elänyt tyylillä: jugurttipurkit pestään ja varastoidaan. Hänen jäljiltään on vain laadukasta ja käyttökelpoista tavaraa. Tietysti puolipitoiset vaatteet lajiteltiin lumppuhin, mutta paremmat mieheni vei kierrätyskeskukseen. Niitä en yksinkertaisesti voinut myydä enkä edes käydä läpi. Onneksi ystävättäreni riensivät avuksi. Yksin en olisi mitenkään selviytynyt. Miehet tyhjensivät autotallin ja alustan. Se oli iso urakka, koska isäni ei ollut suurimpia järjestyksen ihmisiä. 

Taidelasia ja arvokkaampia astioita olen myynyt kirpparilla (Jos asut Raumalla tai lähikunnissa, poikkea Retriikka-kirpputorilla, loossi 164😉), niitä on ostettu suoraan talosta ja eräs kirpparin pitäjä on hakenut tavaraa. Kahden viikon kuluttua 21.11. järjestän kolmen tunnin (klo 14 -17) sisäkirppiksen. Hyvää käyttötavaraa: astioita, kattiloita, keittiövälineita, hiukan Tupperwarea yms. kodin tavaraa alkaen 1 €. 

Talo myytiin kolmessa viikossa, ja tämän kuun lopussa on luovutus. 

Sitten haavaani. Lokakuussa löytyi vihdoin syy, miksi se ei ole parantunut. Ja olisi löytynyt jo vuosi sitten, jos olisin kohdannut kunnolllisen lääkärin enkä töykeää ja ylimielistä ihotautilääkäriä, joka kielsi jalan ultraamisen eli laskimoiden kunnon tutkimisen. Tästä kaikesta ruljanssista voisin kirjoittaa vaikka kuinka pitkälti, mutta kerron vain pääkohdast. 

Noh, minut suorastaan jouduttiin uhkailemalla ja kiristämällä pakottamaan kirurgian poliklinikalle. En halunnut mennä, koska pelkäsin joutuvani taas samalle lääkärille, ja se olisi ollut aivan turha reissu. Hän ei ole tehtäviensä tasalla. (Otan yhteyttä potilasasiamieheen, mihin myös verisuonikirurgi kehotti.) Joku vastuu on oltava myös Eurajoen lääkäreillä. Miten on mahdollista, että jalkaani on tiiraillut kaikkiaan kuusi lääkäriä, mukana yleislääketieteen erikoislääkäri, eikä kenenkään mieleen ole tullut, että minulla voisi olla laskimovajaatoiminta. 

Niin vaan on, ja paha sellainen. Pintalaskimo oli auki 12 mm! Voitko kuvitella? Se refluksoi suoraan haavaan ja on häirinnyt koko jalan verenkiertoa. Sääriosa vaahdotettiin saman tien ultrauksen jälkeen, ja reilu kaksi viikkoa sitten reiden suoni laaseroitiin. Toimenpide ei ollut niin kauhea kuin pelkäsin, mutta ei mukavammastakaan päästä. 

 

 

 

Kerrankin minulla oli tuuria. Molemmat verisuonikirurgit olivat huippukivoja ja huumorintajuisia. Tunsin, että minusta välitettiin ja minua haluttiin auttaa. Vaahdotuksen jälkeen aloin itkeä, olin niin  helpottunut. 

Kivut ovat olleet välillä todella kovat, mutta yllätys, yllätys, ne jäivät Poriin. Haavaan ei tule enää katetta, ja jalkojen tummentuvat ovat alkaneet vaalentua. 

Monet ovat esittäneet aiheellisen kysymyksen, miksi ihotautilääkäri kielsi ultraamisen? Kolmen sekunnin toimenpide. Jaa-a, minusta kyse oli vallankäytöstä. Hän ei ymmärtänyt muita hoitokeinoja kuin vakkilaitteen ja ihosiirteen. Vakkilaite oli aiheuttaa katastofin! Ihosiirteeseen en onneksi suostunut, vaikka siihen on painostettu aika paljon myös hoitajien taholta. Se ei olisi kiinnittynyt, ja mitä kauheaa siitä olisi mahtanut seurata? En uskalla edes ajatella.

Laseroinnin tehnyt verisuonikirurgi alkoi ihmtellä, miksi en ole aikaisemmin tullut tutkimuksiin. Mutta minähän olin! Vyyhti alkoi purkautua, kun selostin mitä oli tapahtunut. Kirurgi oli todella harmistunut ja palasi asiaan uudelleen ja uudelleen. Olin jo päättänyt tehdä valituksen ihotautilääkäristä, mutta lisää pontta sain kirurgin kehotuksesta. 

Haavajoen suhteen on tällainen sääntö. Jos haava ei parane kuukaudessa, verisuonten toiminta on tutkittava, koska 60 - 80 % vika löytyy sieltä. Eikö jokaisen lääkärin kuuluisi tietää tämä? 

Toinenkin asia on yllättänyt minut. Edes hoitajat ja yleislääkärit eivät tiedä, mitä vaahdotuksessa ja laseroinnissa tapahtuu. Niillä ei todellakaan avata mitään, vaan tukitaan vuotava suoni. Sisempiä laskimoja ei voida tukkia, joten silloin ihmiselle tulee loppuiän tukisukkahoito. Minullakin se on niin kauan, että haava paranee. 

En ole koskaan ennen ollut elämässäni näin suurten ja monien uuvuttavien asioiden äärellä. Äidistä luopuminen alkoi jo kaksi vuotta sitten, kun hänen kuntonsa alkoi nopeasti heiketä. Kuinka monta kertaa hänet vietiin Satasairaalaan? 20 kertaa ei riitä, ehkä 30? Joka kerta sain pelätä, että onko tämä se viimeinen kerta. 

Olen todella joutunut taiteilemaan oman jaksamiseni, siis haavan vuoksi, ja hänen hoitamisensa kanssa. Mutta onneksi tein sen, mitä pystyin. Kun äiti oli kuollut, hoitaja palasi ovelta takaisin ja sanoi minulle: "Sinulla ei ole ainakaan mitään kaduttavaa. Olet hoitanut äitisi niin hyvin ja käynyt katsomassa häntä."

Näihin sanoihin on hyvä päättää. 

Kiitos Sinulle vierailustasi!