Hetkellisesti kesä... maitokannujen uusi elämä... pohdintaa anopista

 Tänä aamuna minua ja Fiinua odotti yllätys puuhuoneen edustalla. 

Olemme ostaneet tontin vuonna 2004 (miten siitä voi ollakaan niin paljon aikaa!), ja ensimmäisen kerran nämä myrkylliset mutta monien himoitsemat sienet pulpahtivat pinnalle. Niitä on peräti kolme kappaletta. Minkähän soosin niistä värkkäisin?

Höh, kaikki ovat olleet niin hienotunteisia, että kukaan ei ole huomauttanut minun käyttävän väärää nimeä! Eikö tämä ole kylmänkukka?

Penkin, jossa tämäkin ruusu on, kirjanpito ei ole kunnossa. Äsken sitä jälleen pähkäilin, mutta yhtä kaikki, kuvan tarkoitus on näyttää, että talvensuojaturpeen käyttäminen ei ollut turhaa. Sen alta on paljastunut hengissä olevia ruusuja.

Pikkukäenrieska on ilmaantunut ruusun juurelle, ja minun tulee tästä niin mummuni piha mieleen. Omenapuiden alle ei ollut taatusti kuunaan perustettu nurmikkoa. Matalan heinän joukossa kasvoivat monenlaiset kukkijat, ja tämä on yksi niistä. Tulos oli erittäin tyylikäs ja luonnollinen, tietenkin, ja se sopi erinomaisesti puiden alle.

Suloinen, vaikka aivan väärässä paikassa, mutta saa olla. Kaikkea elämää pitää kunnioittaa.

Kannut ohjeen mukaan tuunattuina, vielä ilman kasveja, mutta odotas hetki...

On liian aikaista laittaa kesäkukkia, koska aivan varmasti tulee vielä kylmää. Lainaan anoppiani, joka aina tokaisi keväällä lämpöjen osuessa kohdalle, että minä en luota näihin toukokuun helteisiin. Ja yleensä hän oli oikeassa. Juhannuksena vedettiin villapaitaa ja jopa toppatakkia ylle.

Silti tänään oli pakko vaan fiilistellä ja hakea pari laatikollista kukkia Puutarha Thipistä (entinen Alhon Puutarha).

Ensimmäisenä ostoslistalla oli kukat maitokannuihin. Ruukkuun, joka istui kannun suuhun, ei sopinut kuin kaksi kasvia, ja ne ovat: purppuravaula ja joku harsokukka.


Alla kuvia Puutarha Thipistä.

Nuori pari on viehättävä ja palvelualtis, vaikka jokaisen kukan nimeä ei heti muisteta. Mitä se haittaa? Ei mitään, koska nimet haettiin minulle, kun niitä kysyin. Niin kuin em. purppurapellava.

Rouva on ihanan eläväinen ja naurava. Miten hän mahtaa jaksaa meidän jäyhien (monien mukaan ilkeiden) satakuntalaisten joukossa? 

Toivon todella, että asiakkaat löytävät tuttuun osoitteeseen, vaikka omistajat ovat vaihtuneet.

Piti yksi kello ottaa matkaan, oli niin näyttävä. Syksyllä voin tuupata sen maahan ja toivoa talvehtimista.

Kevätkaihonkukka nätimmillään.

Olen usein maininnut anoppini. Hän kuoli lähes tasan neljä vuotta sitten. Vatsan imusolmukkeista levinnyt syöpä oli salakavala, oireet epämääräisiä, ja hän ehti olla sairaalassa kokonaista kahdeksan päivää.

Yksi puhelinkeskustelu pitkittyi, enkä nähnyt anoppia siksi elävänä. Tosin hän oli ollut syvässä tajuttomuudessa useamman päivän, joten en tiedä, olisiko läsnäolollani lähdön hetkellä ollut merkitystä. Tai ehkä olisi? Kuka tietää, milloin tietoisuus loppuu kokonaan?

Viimeisenä päivänään, jolloin hän oli vielä osittain tajuissaan, naapurisängyn rouva kertoi hänen huutaneen yhtä nimeä. Ja se oli minun nimeni.

Meidän suhteemme ei ollut ongelmaton. Se olisi ollut helpompi, jos hänen miehensä ei olisi ollut sellainen kuin oli.  Sen voin näin "pienelle piirille" paljastaa, että ns. appiukkoni antoi minulle porttikiellon taloonsa muutamaa vuotta ennen kuolemaansa. Tämä on nimittäin yleisessä tiedossa. Jokainen arvaa, että jo ennen on ollut paljon kitkaa, ja kyllä vain, jokainen on oikeassa. Porttikiellon sain huomautettuani ns. appiukon ala-arvoisesta ja epäinhimillisestä tavasta kohdella koiriaan.

Tänä keväänä ikävöin anoppiani ensimmäisen kerran. Olenko löytänyt anteeksiannon?

Ruusut ja piha olivat ne meidän yhteinen juttumme. Hänen jälkeensä elämässäni ei valitettavasti ole ollut ketään aiheeseen niin perin pohjin syventynyttä ihmistä.