Kevään ja kesän muistoja

J.P. Connel

 Muutamia kanadalaisia, jotka suvaitsivat kukkia.

 

Jotkut kasvoivat kyllä, mutta ilman kukintaa. Edelleenkään en ole kovin suopea kanadalaisille. Tai olenko millekään tällä hetkellä? Puolen vuoden taisto on takana. Mitä mahtaa edessä häämöttää? 

Päätin kertoa tässä haavani tilanteesta ja kaikesta epäammattimaisuudesta, jota olen kohdannut. Ensimmäinen osa on koirablogissa, mutta en osaa liittää sillai hienosti kuin te muut, että klikkaa tästä. Ehkä joku neuvoisi minua. 

Kevennän tunnelmaa kuvilla, ja onhan hyviäkin hetkiä ollut, vaikka sitä järkyttyneemmäksi tulen, kun mietin ihmisiä, jotka ovat oikeasti sairaita. Miten heitä kohdellaan? Onko kukaan todella kiinnostunut? Halutaanko auttaa? Vai onko tilastojen kaunistaminen henkilökunnan tärkein tehtävä?

Metsätontun ruusutarhan Leila ei varmaan tarkoittanut tällaista postausta, ja muuten en minäkään alunperin. 

Nämä kuvat ovat minun ja Fiinun syyspuolen lenkeiltä. Silloin, kun haavan tilanne parani niin paljon, että pystyin kävelemään edes tunnin yhtä soittoa. Miettikää mikä saavutus!

Ensinnäkin, haava olisi pitänyt kirurgisesti avata ja putsata kunnolla, ja sen jälkeen laittaa siihen haavahunaja. 

Se laitettiinkin monien kokeilujen jälkeeen, kun sain vihjeen homeopaatilta. Vasta silloin haava lähti paranemaan, ja sen tehdessään vuodatti haisevaa eritettä. Ensin hoitajat juoksivat sinne ja tänne, olivat hermostuneita ja sipisivät keskenään. 

Haavahunajan ominaisuus on, että se vuodattaa, eli puhdistaa haavaa kunnolla, ja tekee sen jopa sairaamman näköiseksi. Tämä selvisi minulle kun tapasin SK:n. Kunnan ainoan virallisen haavahoitajan. Vaikka oikeasti silloinkin epäilin, että näin saattaisi olla, koska minun tuntemukseni alkoivat muuttua mutta haava näytti pahemmalta. Hmmm... Miten voi olla, että hoitajat eivät tunne tuotteiden ominaisuuksia?

Ihminen on todella yksin, kun kukaan ei tunnu osaavan ja olet kuin heittopallo. Hoitohenkilökunta suunnistaa kuin Lontoon sumussa ja kokeilee sitä ja tätä, eikä kukaan ota vastuuta. 

'Rosa Mundi'... Henry II:n rakastajatar, jonka elämässä on selvitettävää ja varmasti paljon on jäänyt historian pimentoihin. Yksi suosisikkiruusuistani. 

Ihana kesäinen maisema, eikö?

 

Mokailujen jälkeen minulle on esitetty jo monet kerrat palasiirrettä. Sillä halutaan peittää virheet ja päästä pälkähästä. 

Jokainen tietää siirteiden vaarat. Minulla sentään on vielä jalka, mutta olisiko sen jälkeen, JOS JÄTTÄISIN itseni kirurgin varaan? 

Hyvänen aika sentää, kun täällä ei osattu edes hopealappua käyttää. Kaikki vaan matkivat edeltäjäänsä, eikä ketään kiinnostanut, vaikka joka hoitajalle valitin niin kovasta kivusta, että se esti nukkumisen. 

Hopeaa saa pitää vain kaksi viikkoa kerrallaan! Sen jälkeen tilanne arvioidaan. Minulla sitä pidettiin yhtä soittoa kaksi kuukautta!

Porin haavapolia täällä jumaloidaan. Sieltä apu löytyy, vaan eipä löydykään, ei ainakaan ihmiselle, joka ei ole määräiltävissä. Huono tuurini jatkui sielläkin: lääkäri oli tyly eikä hänen kanssaan pystynyt keskustelemaan.

Se hyvä haavapolissa oli, että ymmärsivät ottaa hopean pois ja ihmettelivät, miksi sitä oli näin kauan käytetty. Täällä palautteeni asiasta aiheutti ainoastaan päänpyöritystä hoitajissa, joilla olisi pitänyt olla kunnon ammattitaito.

Seuraava siirto oli, että alipainelaite asennettiin haavapolilla lääkärin määräyksestä.  Kahden päivän kuluttua itkin jalka sylissäni hallilla, enkä pystynyt muuhun kuin paniikkiin. Viikon lopussa kipu oli niin kova, että laite otettiin kotisairaalassa pois. 

Haavahoitaja SK oli kovin närkästynyt vakkilaitteen käytöstä. Onneksi ei haavan jo valmiiksi ärsyyntynyt ympäristö auennut! Se oli ollut todella lähellä, koska laite oli polttanut palovamman ympärysihoon. Nyt varmasti lukija ymmärtää samaistua, millaisesta kivusta oli kyse. 

Terveyskeskuksessa eräs hoitaja tiuskaisi minulle, että se paineentunne olisi pitänyt kestää eikä heti antaa periksi. Mitäpäs tähän ammattimaiseen kommenttiin lisäämään.

'Merveille'

Toki vika, jonka itsekin tiesin, löytyi... laskimot eivät ole aivan tikissään. Ilmeisesti minulla on myös erittäin herkkä iho ja ihonalaiskudokset ja hitaasti paraneva kudostyyppi. Nämä ovat toki arvailuja, mutta sopisivat hyvin kuvaan. Lisäski minulla on taipumusta atopiaan. En voi sanoa olevani atoopikko, mutta vuosia sitten käsien iho oli auki ja samoin kasvojen ihon kanssa on ollut ongelmia. Sisältä päin otetut "voitelut" ovat ilmeisesti auttaneet, ja tilanne on helpottanut.

Tiedon varmistuttua olen ottanut laskimoita vahvistavia tuotteita; vielä enemmän kuin ennen. 

Haava on peläyttänyt minun muutaman kerran alkamalla vuotaa. Ensimmäisellä kerralla lähdin Poriin päivystykseen, kylläkin turhaan, koska todennäköisesti silloin kun huomasin vuodon, se oli jo lakannut. Pienikin kova isku haavan yläosassa olevan suonen päähän on avannut sen. 

Tiedättekö, mitä muuttaisin heti terveyskeskuksen toiminnassa?

Ensinnäkin haavapotilaalle määrättäisiin omahoitaja. Hänen ei tarvitsisi olla läsna jokaisessa hoitotapahtumassa, mutta hän seuraisi säännöllisesti ja ottaisi vastuun ja johdon hoidosta ja tuotteiden käytöstä. 

Haava on tällä hetkellä pinnallinen, ja nyt odotetaan innolla, että reunat alkavat kurouta umpeen. Hyvänen aika, se voi jopa tapahtua!  Ihmiskeho on ihmeellinen. Se paranee, kun sitä ei aivan ehdoin tahdoin estetä.

Sen verran olen asiaa päässäni hautonut, että olen päättänyt kirjoittaa Sosiaali - ja terveysministeriöön nimenomaan järjestelmän epäkohdista. Minuun kohdistuneista virheistä tuskin kannattaa ryhtyä valittamaan.